Kannatin polyamoriaa, koska mielestäni rakkaus ei ole kuin piirakka: kun rakastaa yhtä, toinen saa koko piirakan, kun rakastaa kahta, molemmille on puolikas piirakka, kolmannen rakkauden ilmaantuessa saa jokainen enää kolmasosan piirakasta.
Olen yhä edelleen sitä mieltä, että rakkaus ei ole piirakan mallinen. Sen sijaan aika on. Kun seurustelee yhden kanssa, hänelle on aikaa. Kahden kanssa aikaa on puolet. Kolmannen kanssa kolmasosa jne. Ellei halua lopettaa opiskelua ja/tai työntekoa sekä kavereiden tapaamista seurustellakseen mahdollisimman monen kanssa, on tehtävä valinta kelle aikaansa antaa.
Seurustelen. Hyvin pitkästä aikaa. Yksiavioisesti. Hyvin pitkästä aikaa. En tiedä mitä tästä tulee. Olen hämilläni.
Huomaan, etten ole kovin hyvä seurustelussa. En ole hyvä herkän ja epävarman ihmisen kanssa. En ole hyvä tukemaan toista. En ole ritarillisen suojeleva nainen.
Olen itsenäinen. Unohdan, että asiat on tarkoitus tehdä yhdessä. Unohdan, että minun kuuluu pitää kädestä kiinni silloin kun toista pelottaa. Unohdan, että toista pelottaa. Kuvittelen, että hän uskaltaa samoja asioita kuin minäkin - ja myös pelkää samoja asioita kuin minäkin. Kuvittelen, että hän haluaa tehdä asiat samoin kuin minä. Hän tahtoo toisin, monia asioita toisin, koska hänellä vain on tapana toimia toisella tavalla kuin minä. Enkä minä käsitä.
On oikeastaan hyvin vähän asioita, joita käsitän. Kun on kaksin, on myös kaksi tahtoa, kaksi mielipidettä, kaksi näkökulmaa, kaksi tapaa toimia, kaikkea kaksi. Minä ymmärrän kaikesta siitä vain puolet, oman osani.
Minua ei ahdista sitoutua, päinvastoin, olen utelias. Sinä ja minä, kahdestaan. Kuinka kauan? Ajasta ikuisuuteen?
Monosuhde aiheuttaa lievää painetta. En tiedä kuinka paljon saa tai kuuluu kertoa. Missä menee raja? Tuleeko kertoa menneisyydestä kaikki, jokaikinen teinipussailukin, että toinen varmasti pitäisi rehellisenä ja luotettavana? Tuleeko kertoa, että kavereina on myös entisiä kumppaneita ja heiloja? Pitääkö jättää kertomatta, kun on kiinnostunut jostakusta, ettei toinen vain luule, että petän ja jätän?
Olemme molemmat varautuneita. Ehkä siksi, ettei kumpikaan oikein tiedä, miten olisi paras ja miten olisi tekemättä samoja virheitä kuin edellisissä suhteissa. Tai ehkä se on vain minä, joka tunnen oloni varautuneeksi ja epävarmaksi?
Aiempiin suhteisiin nähden erikoista on, etten mieti olenko riittävän ihastunut voidakseni seurustella. Seurustelen, koska juuri nyt se tuntuu hyvältä.
]]>
Alkuperäinen:
A) "Kun sä teet tulkinnan musta ja pidät sitä faktana, vaikka mä sanon, että en tarkoittanut niin, mutta sä silti jatkat, niin mulle tulee siitä tosi turhautunut olo. Enkä mä tänä aikana kun tunnettiin, kerennyt löytää sellaista keinoa, miten saada itseni ymmärretyksi. Miten sun mielestä mun olisi hyvä ilmaista itseäni niin, että sä ottaisit asian vastaan? Me ei varmaan nähdä enää, mutta jos tulee jokin samankaltainen tilanne elämässä eteen, niin olisi kiva tietää, miten saisin sanottavani perille.
B) Ei sun tarvi muuttua! Sä oot hyvä sellaisena kuin sä oot! Kyllä sä varmasti löydät joku päivä vielä Sen Oikean!"
"Käännetty" versio
A) "Kun mä teen tulkinnan susta ja pidän sitä faktana, vaikka sä sanot, että sä et tarkoittanut niin, mutta mä silti jatkan, niin sulle tulee siitä tosi turhautunut olo. Etkä sä tänä aikana kun tunnettiin, kerennyt löytää sellaista keinoa, miten saada itsesi ymmärretyksi. Miten mun mielestä sun olisi hyvä ilmaista itseäsi niin, että mä ottaisin asian vastaan? Me ei varmaan nähdä enää, mutta jos tulee jokin samankaltainen tilanne elämässä eteen, niin olisi kiva tietää, miten saisit sanottavasi perille."
B) "Ei mun tarvi muuttua! Mä oon hyvä sellaisena kuin mä oon! Kyllä mä varmasti löydän joku päivä vielä Sen Oikean!"
Jälkimmäinen on järjettömämpi, mutta oikeastaan myös paljastavampi ja tuo uutta näkökulmaa.
A: Minä jankkasin, sinä turhauduit. Millaisen toiveen esittäisin sinulle, millä tavalla toivoisin minua kohdeltavan?
B: Olen puolustusasemissa ja epävarma, mutta pidän kiinni toiveesta löytää Se Oikea.
]]>"TARINA ILMAN TOISTA
Hän kulki välinpitämättömänä tietä pitkin, kun äkkiä hän näki sen.
Polun vieressä oli jättiläismäinen käsipeili. Oli aivan kuin se olisi odottanut häntä.
Hän meni lähemmäs, otti peilin käteensä ja katsoi sitä.
Kuva oli selkeä.
Hän ei näyttänyt enää kovinkaan nuorelta, mutta vuodet olivat kohdelleet häntä lempeästi.
Siitä huolimatta hänestä oli hieman epämiellyttävää nähdä oma kuvansa.
Hänen kasvonsa olivat jäykät, ja se toi hänen mieleensä hänen elämänsä katkerimmat asiat.
Inhon,
väheksymisen,
väkivallan,
hylkäämisen,
yksinäisyyden.
Hän olisi tahtonut ottaa peilin mukaansa, mutta äkkiä hän luopui ajatuksesta. Elämässä oli aivan riittävästi epämiellyttäviä asioita: niitä ei tarvittu enää ainoatakaan lisää.
Hän päätti lähteä tiehensä ja unohtaa sekä kulkemansa tien että tuon hävyttömän peilin.
Hän käveli tuntikausia ja yritti vastustaa kiusausta palata peilin luo, mutta tuo mystinen esine veti häntä puoleensa kuin magneetti metallia.
Hän taisteli houkutusta vastaan ja kiirehti askeliaan.
Hän hyräili typeriä sävelmiä, ettei hänen tarvitsisi miettiä näkemäänsä kammottavaa peilikuvaa. Hän alkoi juosta ja pääsi lopulta kotiin. Hän oli elänyt samassa paikassa niin kauan kuin muisti. Hän riisui vaatteensa sängylle ja työnsi päänsä vuodevaatteiden alle.
Hän ei nähnyt mitään: ei tietä, ei peiliä, ei itsensä kuvajaista. Hän ei kuitenkaan pystynyt unohtamaan niitä.
Peilikuvasta näkyi kostonhimo,
kärsimys,
yksinäisyys,
rakkaudettomuus,
hätä,
väheksyntä.
Oli asioita, joita ei voinut sanoa ääneen eikä ajatella...
Mutta hän tiesi, mistä koko juttu oli saanut alkunsa...
Se oli saanut alkunsa eräänä yönä yli kolmekymmentä vuotta sitten...
Lapsi oli ollut hädissään ja itkenyt järven rannalla muiden ihmisten ilkeiden tekojen vuoksi...
Sinä yönä lapsi oli päättänyt pyyhkiä ikiajoiksi pois yhden asian maailmastaan.
Yhden asian.
Vain yhden.
Toisten läsnäolon, toisten ahdistavan läheisyyden.
Sanoinkuvaamattoman asian: toiset ihmiset ja heidän läsnäolonsa.
Ellei heitä enää mainitsisi, heitä ei enää kaipaisi...
Ja sitten ei olisi enää mitään syytä ajatella tarvitsevansa heitä...
Ja kun hän ei enää kaipaisi eikä tarvitsisi heitä, hän olisi vihdoinkin vapaa..."
]]>Ensisilmäyksellä helppo kysymys. Jos apua annetaan puolin ja toisin, aina kun tarvitaan, kyseessä on ystävällinen avunanto. Mutta mitä sitten tehdään, jos toisen tilanne on jatkuvasti enemmän apua vaativa kuin toisen?
]]>
(90-vuotias nainen kirjoitti 45 elämänohjetta: http://vivas.fi/90-vuotias-nainen-kirjoitti-45-elamanohjetta-jotka-jokaisen-pitaisi-lukea/?fb_action_ids=10153732989504116&fb_action_types=og.likes)
]]>Tein sitä itsekin pitkään. Pidin sitä suoranaisena onnen avaimena, arvelin, että sen avulla löytää itsensä, muuttuu tasapainoiseksi ja itselleen riittäväksi ihmiseksi. Pääsee pois ahdistuksesta ja masennuksesta.
Vuosien yrityksen jälkeen huomasin olevani umpikujassa. Analyysia analyysin perään, syvällistä pohdiskelua, asioiden tarkastelua monista näkökulmista, ennakkoluulottomasti eri vaihtoehtojen kokeilemista - silti, kaikki pysyi ennallaan. Masennus pysyi, ahdistus pysyi. Ainoa ero entiseen oli, että olin rehellinen itselleni, uskalsin katsoa pimeitä puoliani, myöntää virheeni. Ongelma oli siinä, että niitä virheitä riitti. Kyllä, ulkonäköongelma oli ratkaisu, riitin itselleni. Sitten tuli luonne, en todellakaan riittänyt itselleni. Huomasin olevani kertakaikkisen hankala luonne, en todellakaan hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Luonnetta piti siis kehittää sopivaan suuntaan. Tiukempi ja tiukempi itsekuri. Kunnes olin kuristua omaan tiukkuuteeni. Suoritin elämääni. Sitten piti ratkaista ongelma nimeltä suorittaminen. Löysempää löysempää, täytyy olla rennompaa, rennompaa. Kaikki muuttui yhä vain mutkikkaammaksi. Piti samaan aikaan jalostaa omaa luonnetta "koska enhän mä voi tälleen suutahdella ihmisille enkä olla näin dramaattinen jne.", hyväksyä itsensä ja relata. Mahdoton yhtälö, ei kukaan voi pinnistellä ja rentoutua samaan aikaan.
Minä sitä, minä tätä, minä tota. Siihen johti minun vuosien itseni kehitys. Aikomus oli hyvä, tarpeellinenkin, mutta johti aivan muualle kuin halusin. Omasta navasta tuli maailman keskipiste. Minä olin kaikkeen syy. Minua piti kehittää. Minun muutoksen myötäni koko minun maailmani muuttaisi suuntaansa. Minä olin vastuussa kaikesta.
Minun kehittäessäni itseäni suljin samalla silmät muulta maailmalta, olihan tärkeää kehittyä ja olla tarkkana, mitä minussa tapahtuu. Minä osasin sanoa miltä minusta tuntuu. Minä osasin myös kertoa, mistä syystä ajattelin kuten ajattelin ja miksi päädyin tekemään sitä, mitä tein. Syvää itsetuntemusta, wou! Vai sittenkin liiallista omaan maailmaan uppoutumista?
Minä-maailma on yksinäinen. Siellä on vain minä ja minun mielikuvitusolentoni. Minä-maailma on raskas ja armoton. Minä mokasin, kaikki on minun syytäni, joten minä myös korjaan. Minä-maailma on myös ikuisesti riittämätön. Tarkoituksenahan on kehittää itseään loputtomiin.
Missä on sinä? Sinä ja sinun tunteesi, sinun ajatuksesi, sinun eleesi, sinun ilmeesi, sinun toiveesi, sinun historiasi, sinun luomuksesi, sinun maailmasi? Sinua ei ole. Jos maailmassa on vain minä, sinulle ei ole tilaa. Minä kuuntelen sinua, mutten kuule sinua. Minä katselen sinua, mutta en näe sinua. Minä olen niin itseni lumoissa, että maailmassa on vain minä ja minun henkinen kehitys, jota myös sinä olet edistämässä, ihan vain olemalla osa elämääni.
Sinän löytäminen on ehkä suurin oivallus henkisen kehityksen polullani. Niin suuri, että voin unohtaa koko henkisen kehityksen. Minä en tiedä, mitä sinä ajattelet, mutta voin katsella kuinka sinä puhut, hehkutko vai oletko allapäin, voin kuunnella kuinka sinä puhut, kiirehditkö vai oletko rauhallinen, voin huomata sinun ikiomat eleesi, vain sinä laitat kädet noin kun olet innoissasi. Voin kaikilla aisteillani huomata olemassaolosi, jos olet läheinen, voin jopa tuntea ihosi ihollani. Sinä olet siinä. Sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse kehittyä, eikä minun. Nyt juuri olemme valmiita.
]]>Onko mikään muu eläinlaji niin kovasti koettanut kiistää olevansa eläin?! Onko millään muulla eläinlajilla yhtä kova hinku yrittää tehdä mahdottomasta mahdollinen, järjettömästä järkevä? Onko millään muulla eläinlajilla tarvetta olla erilainen ja ainutlaatuinen?
Meillä on Suomessa kaktuksia, trooppisia kasveja, karvattomia koiria jne. Mikä ihme tarve ihmisellä on tuoda kylmään pohjoiseen lajeja, jotka eivät ilmiselvästi täällä viihdy?
Monet eläimet tekevät pesän itselleen, niin ihmisetkin. Mutta luultavasti ainoana eläinlajina meillä asumustemme ulkonäöt vaihtelevat kovasti. Kerrostaloja, linnoja, maataloja, tönöjä, telttoja, asuntoautoja jne.
Ihmiset ovat laatineet sääntöjä, ohjeistuksia ja lakeja, jotta yhteistyö sujuisi vai kenties koska ihmiset pitävät hallinnan tunteesta? Kuka niitä sääntöjä noudattaa? Kukaan ei täysin. Voimassa ovat viidakon lait: ihminen käyttäytyy ihmislajille tyypillisellä tavalla ja aina sillä tavalla, mikä on hänelle itselleen kannattavaa. Eikö?
Apinalauma päästelemässä ääniä, sitä me olemme. Uskomme olevamme tärkeä apinalauma, vaikka pikemminkin olemme sairaus koko maapallolle. Uskomme olevamme kyvykkäitä, suorastaan luomakunnan tärkeimpiä otuksia, vaikka ympärille katsoessamme, me käyttäydymme hyvin tehottomasti ja järjettömästi, emme sen paremmin yksilöä kuin yhteisöäkään kunnioittaen.
Jos kieltä ei olisi keksitty, luokittelisimmeko me asioita vähemmän ja keskittyisimmekö enemmän nykyhetkeen ja olemiseen?
]]>"Olipa kerran reipas tyttö, joka oli niin reipas, ettei hänestä tarvinnut lainkaan huolta kantaa. Hän piti puolensa, ilmaisi asiansa, lunasti lupauksensa ja hoiti omiensa lisäksi muidenkin vastuut. Tyttö oli pienestä pitäen topakka pakkaus, joka hoiti koulut, välipalat ja tunteet itseksensä, eikä turhaan vaivannut aikuisia.
Aikuiseksi kasvaessaan tomerasta tytöstä tuli reipas nainen, joka ei esteistä kaatunut. Hän vaihtoi sujuvasti sulakkeet, sulatti pakastimen mennessään ja pinosi lelut tullessaan. Valittamatta hän siivosi oksennukset, takosi työt tunnollisesti ja hoiti marisematta mukulat. Hän muisti paketit opettajille, huolehti surevat sukulaiset ja pärjäsi urheasti vailla tukiverkostojen turvaa.
Reipas nainen ei motkottanut eikä märissyt, sillä reipas ei valita. Hän tarttui kaksin käsin asenteeseensa ja pakotti itsensä eteenpäin silloinkin, kun kyyneleet kirvelivät silmissä.
Reipas nainen ei jäänyt miesten jalkoihin, eikä sen koommin naistenkaan. Omiin jalkoihinsa hän sen sijaan usein jäi.
Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.
"Reippaita tyttöjä pitää rakastaa tuplasti enemmän sen takia, että he saattavat unohtua, koska pärjäävät niin hyvin", kiteytti näyttelijä Eija Ahvo Voi hyvin -lehdessä. Reippaita lapsia eivät usein ammattilaisetkaan tunnista, sillä he päästävät aikuisen helpolla olemalla oma-aloitteisia ja aktiivisia. Hinta vain on kova: vain itsenäinen ja pärjäävä puoli heistä tulee muiden silmissä tunnistetuksi. He eivät saa riittävästi hyvää ja hellää, apua ja turvaa, koska toimivat hyvin omillaankin.
Mutta reipaskin kaipaa olla jonkun kainaloinen. Vaikka vastuunkantajan ja jaksajan rooli on usein tarjottu ja ominkin teoin vastaanotettu, on tärkeää saada tulla kohdatuksi myös heikkona, tarvitsevana ja jaksamattomana.
Läheisten olisi ymmärrettävä pintaa syvemmälle: kukaan ei ole niin reipas, ettei kaipaisi myötätuntoa, myönteistä palautetta ja rajallisuuden mahdollisuuksia. Vaikka reippaalla olisi kuinka vahva itsensä tukenaan, hänelläkin on ainainen kaipuu toisten ihmisten inhimilliseen lämpöön.
Joskus kaikkein reippainta on tunnistaa oma jaksamattomuutensa. Ja joskus suurinta sydäntä osoittaa avun tarjoaminen juuri sille, joka sitä vähiten tuntuu kaipaavan."
Kirjoittanut Maaret Kallio
]]>1. Naiset eivät yleensä ole aloitteellisia, joten jos olet kiinnostunut, tee aloite!
2. Mutta älä missään nimessä ole tyrkky!!
3. Jos olet Qruiserissa, Tinderissä tms. niin juttele ensin niitä näitä ja vasta sitten kysy lähtisikö toinen kahville, kävelylle tms. Koeta olla omaperäinen ja oma itsesi, samaan aikaan! Vältä "Mitäs typykkä?" - viestejä!
4. Kaverista läheisemmäksi: Aloita hyvän yön ja -huomenen toivotus-viesteillä. Ne ovat aavistuksen verran enemmän kuin kaveruus, mutta ei kuitenkaan liikaa.
5. Fyysinen lähestyminen: älä missään nimessä ryntää ehdottelemaan seksiä tai kyselemään suoraan "no ootsä musta kiinnostunu sillai?" vaan etene hissun kissun:
1. Halaa lähtiessä ja tavatessa. Jos toinen torjuu, hän ei luultavasti ole kiinnostunut.
2. Kutsu kotiisi kylään (mutta älä heti yökylään, paitsi jos toinen tulee toisesta kaupungista)
3. Hivuttaudu lähelle ja ota kädestä kiinni. Jos toinen irrottautuu ja menee kauemmas, sait juuri pakit.
4. Kun molemminpuolista lähentelyä on, niin sitten voi suudella. Se hetki vain tulee ja siihen pitää tarttua.
5. Suudelmasta seksiin voi olla joko hyvin pitkä tai hyvin lyhyt matka. Myös pakit voi keretä saada ennen kuin mitään "sellaista" ehtii tapahtua.
6. Läheisemmän kontaktin / yhdessä nukutun yön jälkeen kannattaa panostaa "Olen kiinnostunut sinusta" - merkkeihin:
1. linkkaa biisejä (sopivan lässyjä, vältä kuitenkin övereitä "i can't live without you")
2. lähetä kuvia (itsestäsi, teistä yhdessä, lemmikeistänne, kukista, hauskoista jutuista jne.vältä alkuun kuitenkin alastonkuvia, myöhemmin ne voivat olla loistava idea),
3. ehdota / linkkaa paikkoja, missä haluaisit hänen kanssaan käydä
4. panosta ruokaan kun hän tulee kotiisi
5. jätä ilahduttava lappu tai kortti pöydälle / piiloon, niin että hän löytää vasta kun olet lähtenyt. jos osaat piirtää, piirrä jotain söpöä, jos osaat runoilla, runoile jotain kaunista
6. jos osaat soittaa jotakin soitinta, soita hänen kuullensa, oma bravuurisi tai jonkun minkä haluat omistaa hänelle
7. Yleisesti hyvä muistaa:
1. Pysy aikataulussa, älä tee ohareita! Nyt ja aina!
2. Ole läsnä, et ole puhelimen kanssa treffeillä vaan hänen!!
3. Siivoa ennen kuin kutsut hänet kylään
4. Hyvät käytöstavat eivät takaa, että kaikki onnistuisi, mutta hyvät käytöstavat pienentävät todennäköisyyttä epäonnistua!
5. Joskus on hyvä astua omalle epämukavuusalueellensa, siitä saattaa seurata paljon hyvää!
]]>
Tyylejä on neljä (nimitykset kiintymyssuhteille eroavat, käytän tässä väestöliitön käyttämiä termejä):
Turvallinen kiintymyssuhde sisältää myönteisen käsityksen itsestä ja muista. Teoreettisena käsitteenä käytetään voidaan käyttää ilmaisua ”myönteiset sisäiset työskentelymallit itsestä ja muista”. Tämä ilmenee hyvänä itsetuntona ja psyykkisenä hyvinvointina. Taustalla on luottamus omaan osaamiseen, hyvyyteen ja rakastettavuuteen, sekä odotus muiden hyväksynnästä ja arvostuksesta itseä kohtaan. Myönteinen käsitys muista ilmenee vuorovaikutustaitoina, sosiaalisuutena ja luottamuksena muiden apuun ja tukeen, kun itse on avun tarpeessa sekä valmius antaa muille apua ja tukea silloin kun nämä sitä tarvitsevat. (Männikkö, 2001)
Turvallinen kiintymyssuhde merkittävän läheisen ihmisen kanssa johtaa ahdistuksen helpottumiseen, myönteisiin tunteisiin yhdessäoloa kohtaan, pyrkimykseen intiimiyteen ja läheisyyteen ja sitoutumiseen pitkäaikaisiin parisuhteisiin. Turvallinen kiintymyssuhde helpottaa muiden psykologisten perustarpeiden tyydyttämistä (esim. liittyminen, tutkiminen, huolenpito), mikä puolestaan auttaa tyydyttävän parisuhteen ylläpitämistä
Turvallisesti kiintynyt kykenee kuvailemaan sekä positiivisia että negatiivisia lapsuuden muistojaan avoimesti ja johdonmukaisesti, ja pystyy johdonmukaisesti tarkastelemaan yksittäisiä tapauksia. Olennaisinta turvalliselle kiintymykselle on se, ettei muistoja ole torjuttu.
Välttelevillä on myönteinen käsitys itsestä ja kielteinen käsitys toisista. Kielteinen käsitys muista estää luottamasta muiden apuun ja hyväksyntään silloinkin, kun niitä kipeästi tarvitsisi, mikä vähentää muiden tuen ja seuran etsimistä. Kielteinen käsitys muista kompensoituu korostuneen itsetuntona, haluna pärjätä yksin ja taipumuksena painottaa tiedollisten asioiden hallintaa. Avun pyytäminen ja heikkouden näyttäminen on hyvin vaikeaa. Päällepäin välttelevän itsetietoisuus saattaa näyttää hyvältä itsetunnolta, mutta myönteinen käsitys itsestä ei rakennu ihmissuhteissa saatuun hyvään palautteeseen vaan omien suoritusten kautta luotuun itsetuntoon.
Välttelevän kiintymystyylin omaavat uskovat turvaa hakiessaan tulevansa torjutuksi ja siksi he kieltävät kiintymyksen tarpeensa. Välttelevät pyrkivät elämään ilman toisten ihmisten rakkautta ja olemaan riippumattomia tunnetasolla toisista. He onnistuvat ylläpitämään myönteistä kuvaa itsestään etäännyttämällä itsensä toisista ja kieltämällä hylätyksi tulemisen haavoittavuuden. He pyrkivät autonomiaan ja kontrolliin ja ristiriitatilanteessa etäisyyteen. Välttelevän on vaikea hyväksyä suorituksissa epäonnistumista, koska se vie pohjan oman itsen varaan rakennetulta itsetunnolta. Työ ja harrastukset ovat keskeisiä heidän elämässään. Ajan myötä kiintymyksen tarpeiden kieltäminen automatisoituu ja kiintymyskäyttäytymisen aktivoituminen tukahtuu.
Välttelevällä on taipumus vähätellä kielteisiä kokemuksiaan ja tunteitaan ja niiden merkitystä kehitykselleen. Hänelle voi olla vaikeaa kritisoida vanhempiaan ja tai palauttaa mieleen ahdistavia lapsuudenkokemuksia. Välttelevästi kiintyneellä aikuisella on sisään rakennettu vaatimus vahvuudesta, normaaliudesta ja itsenäisyydestä. Lapsuuttaan hän voi kuvata vaikkapa sanomalla, että ”se oli ihan normaalia”.
Takertuvasti kiintyneillä on kielteinen käsitys itsestä ja myönteinen käsitys toisista. Kielteinen käsitys itsestä ilmenee oman itsen väheksymisenä, oman rakastettavuuden, oman arvon ja omien kykyjen vähättelynä ja omien toiveiden ja tarpeiden mitätöintinä. Yksin joutuminen merkitsee takertuvasti kiintyneille ahdistuneisuutta a psyykkisen hyvinvoinnin laskua. He voivat rakastua usein, olla hyvin mustasukkaisia, voivat paljastaa itsensä liian helposti ja varhain, ja näkevät kumppaninsa epävakaisina.
Takertuva aikuinen on oppinut syyttämään itseään rakkauden puutteesta ja hän on jatkuvasti huolissaan siitä, välittääkö puoliso hänestä. Hän yrittää kaikin tavoin esimerkiksi miellyttämällä, vaatimalla, vihanpurkauksilla tai takertumisella vaikuttaa siihen, että saisi rakkaudentarpeensa tyydytetyksi suhteessa. Mikulincerin (2002) mukaan takertuvasti kiinnittyneille on tärkeintä suhteessa turvallisuuden lisääminen. Pyrkimys turvallisuuden lisäämiseen suhteessa voi tapahtua tavalla, joka ei vie suhdetta toivottuun suuntaan.
Takertuvan kiintymystyylille on ominaista pakonomainen tarvitsevuus ja traumaattisten kokemusten toistaminen. Takertunut on kiinni lapsuuden kokemuksissaan eikä pääse niistä irti ja hän joko hyväksyy passiivisesti silloisen tilanteen tai taistelee vieläkin sitä vastaan.
Pelokkailla on kielteinen käsitys sekä itsestä että muista. He tuntevat olonsa ahdistuneeksi sekä yksin ollessaan että muiden seurassa. He eivät luota omiin taitoihinsa ja kykyihinsä, mutta eivät silti uskalla pyytää muiden apua, koska eivät luota muiden haluun auttaa heitä.
Pelokkaasti kiintyneet ovatkin selvästi muita alttiimpia sekä mielenterveyden ongelmille että psykososiaaliselle pahoinvoinnille.
Pelokkaasti kiintyneet ovat oppineet, että toiset ovat välinpitämättömiä eivätkä ole tarvittaessa käytettävissä. Mielikuva itsestä on se, että he itsekään eivät ole rakastamisen arvoisia. Pelokkaat eivät uskalla tulla lähelle peläten vahingoittuvansa tai tulevansa hylätyksi, vaikka he toivovat toisten hyväksyntää ja ovat tietoisia kiintymyksen tarpeistaan.
KIINTYMYSSUHDETYYLIT JA PARISUHTEET:
Erilaiset kiintymyssuhdetyylit vaikuttavat parisuhteisiin. Turvallisesti kiintyneet hyvässä, muilla negatiivisuus muokkaa suhdetta huonompaan suuntaan. Toisaalta mikäli toinen on kiintynyt turvallisesti, se vaikuttaa myönteisesti myös kumppaniin. Kiintymyssuhdemalli ei siis ole tuomio loppuelämäksi, korvaavia kokemuksia voi saada ja näin ollen ajan mittaan oma alkuperäinen negatiivinen kiintymyssuhdemalli voikin muokkautua turvallisesti kiintyneeksi.
Eli jos omassa kiintymyssuhteessa on häikkää, kumppaniksi kannattaisi huolia vain turvallisesti kiintynyt henkilö.
POHDINTAA PARISUHTEISTA
Usein sanotaan, että sekä samanlaisuus että vastakohtaisuus vetävät puoleensa. Näin ollen muodostuisi seuraavanlaisia pareja:
1. Turvallinen ja turvallinen (molemmilla positiivinen kuva itsestä ja toisista)
2. Turvallinen (positiivinen kuva itsestä, positiivinen toisista) ja jollain tavalla negatiivinen eli kaikki muut kiintymyssuhteet: pelokas (negatiivinen itsestä, negatiivinen muista), takertuva (negatiivinen itsestä, positiivinen muista) tai välttelevä (negatiivinen toisista, positiivinen itsestä)
3. Välttelevä ja välttelevä (molemmilla positiivinen kuva itsestä, negatiivinen kuva toisista)
4. Välttelevä (positiivinen itsestä, negatiivinen muista) ja takertuva (negatiivinen itsestä, positiivinen muista)
5. Takertuva ja takertuva (negatiivinen kuva itsestä, positiivinen kuva muista)
6. Pelokas ja pelokas (negatiivinen kuva itsestä, negatiivinen muista)
Tottakai paras olisi rakastua turvallisesti kiintyneeseen, mutta koska rakkaus on oikukas, ei välttämättä käy niin. Toiseksi parhaana vaihtoehtona olisi mielestäni vastakohtayhdistelmät. Mikäli kummallakin kehittymishalua olisi, kumpikin voisi toiselta oppia positiivista luottamusta itseen ja toisiin ja lopulta molemmat voisivat päätyä turvalliseen kiintymyssuhteeseen. Se tosin tuskin kävisi naps vaan, päinvastoin kummankin pitäisi uskaltaa astua omalle epämukavuusalueelle ja kahlata läpi omat kauhunhetkensä ja vielä päälle kestää kumppaninsa pelot ja pysyä rinnalla. Tämä on siis oma maalaisjärjellä päätelty oletukseni.
VAIKUTTAAKO KIINTYMYSSUHDE AMMATINVALINTAAN?
En nopeasti googlailemalla löytänyt, onko tutkimusta siitä, vaikuttaako kiintymyssuhde ammatinvalintaan.
Voisin kuvitella, että turvallisesti kiintyneellä on parhaat mahdollisuudet pärjätä alalla kuin alalla. Turvallisesti kiintynyt varmaankin viehättyy työstä, jossa on jonkin verran vastuuta ja haastetta, oli se sitten yksin tai yhdessä työskentelyä tai kenties molempia. Turvallisesti kiintyneille tuskin kelpaa siivoojan tai apulaisen hommat. He luottavat itseensä ja omiin taitoihinsa. He myös osaavat pyytää apua ja lisäkouluttautua tarvittaessa. Toisaalta koska heillä ei ole tarvetta hankkia ammattia "ollakseen jotakin", he voivat myös työskennellä tyytyväisenä huonommin palkatulla ja vähemmän arvostetulla alalla, mikäli pitävät työnkuvasta.
Välttelevästi kiintyneet (positiivinen kuva itsestä, negatiivinen kuva muista) varmaankin hakeutuvat joko erittäin itsenäiseen työhön, kuten yrittäjiksi tai johtajiksi tai päinvastoin sosiaaliseen työhön - sillä psyykestä lohkotut osat (tässä tapauksessa tarve kiintyä johonkuhun) pyrkivät esiin uudestaan ja uudestaan erilaisten peilipintojen kautta. Myös eläin- ja kasviammatit saattaisivat kiinnostaa välttelevästi kiintyneitä, sillä eläimiin ja kasveihin on turvallisempi kiintyä kuin ihmisiin. Koska välttelevästi kiintyneet pitävät itsetuntoaan suoritusten kautta yllä, he luultavasti kouluttautuvat korkeasti ja ovat kunnianhimoisia.
Takertuvasti kiintynyttä (negatiivinen kuva itsestä, positiivinen kuva muista) varmaankin voisi viehättää itseä pönkittävät työt, ammatit joissa täytyy olla esillä, kenties myyjä, esittelijä, taiteilija, näyttelijä. Toisaalta koska kuva itsestä on negatiivinen ja muista positiivinen, niin mahdollisesti takertuva voisi viehättyä myös toisen alaisuudessa toimimisesta ja toisten miellyttämisestä, esimerkiksi sairaanhoitajan tai tarjoilijan työstä. Koska takertuvalla on negatiivinen kuva itsestä, niin takertuva tuskin on uraputki-ihminen. Hän ei usko omiin kykyihinsä, joten tyytyy vähempään. Sen sijaan hän saattaa joko ihailla tai mollata menestyviä ihmisiä.
Pelokkaasti kiintyneellä on varmaankin surkeat työllisyysnäkymät, koska he eivät luota omiin taitoihinsa eivätkä myöskään uskalla pyytää apua. Työttömänä oleminen taas pahentaa "minusta ei ole mihinkään" - oloa. Jos he työelämään päätyvät, työ on luultavasti jotain ei-kovin-haastavaa, kuten siivoojan tai postinjakajan työtä.
Voisin myös kuvitella, että nuorena hakeutuu ensisijaisesti työhön, joka vastaa omaa kiintymyssuhdemallia eli välttelevästi kiinnittyneet haluavat ensin työhön, joka on itsenäistä ja takertuvat taas hakeutuvat ensin työhön, missä miellytetään muita. Jossain vaiheessa psyykestä lohkotut osat luultavasti alkavat muistuttaa itsestään, jolloin yhtäkkiä iskee tarve vaihtaa kiintymyssuhteen vastaiseen alaan eli insinööristä saattaa tullakin puutarhuri tai tarjoilijasta näyttelijä. Pelokkaasti elänyt saattaakin kokea halua hakeutua kaikenlaisille positiivisen ajattelun kursseille ja kenties terapiaankin tai kenties hän kokee uskonnollisen herätyksen, koska uskonnollinen yhteisö tarjoaa valmiin paketin positiivista yhteenkuuluvuutta ja selkeät rajat mikä on oikein ja mikä väärin.
Mielestäni yllä esittämäni olisivat varsin loogisia, kai sentään joku on kiintymyssuhteen vaikutusta työelämään tutkinut?
Lähteet:
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/parisuhdetietoa-ammattilaisille/tietoa_parisuhdeammattilaisille/pariterapian_teorioita/kiintymyssuhdeteoria/kiintymyssuhde_ja_parisuhde/