Ihmisillä on kova tarve työstää itseään paremmiksi ihmisiksi. Suurella osalla on halu oppia olemaan jotakin, mitä he eivät ainakaan toistaiseksi ole.

 

Suuri murheenkryyni näyttää lähes joka puolella maailmaa olevan mielen lakkaamaton lörpöttely ja oma sisäinen uskomusjärjestelmä.

 

Olen huomannut, eritoten silloin kuin olin kuukauden puhumatta ja olin keskusteluissa mukana vain aktiivisena kuuntelijana, että ihmiset näkevät, mitä haluavat nähdä ja kuulevat, mitä haluavat kuulla. Mielenkiintoisin huomio oli, että ihmiset ovat kertakaikkisen sokeita asioille, jotka eivät sovi heidän maailmaansa ja uskomuksiinsa. Tästä esimerkkinä lappunen, jossa luki syy, miksi olin puhumatta. (Haluan olla kuukauden puhumatta.) Vaikka selitys oli vain lauseen mittainen ja selkeällä käsialalla kirjoitettu, niin useimmiten selitykselle oltiin sokeita. Ja vaikka olin alleviivannut, että äidinkieleni on suomi, niin minulle saatettiin puhua englantia. Molemmat siis senkin jälkeen, kun olin osoittanut lausetta merkiksi ”lue tämä”. Tieto ei vain yksinkertaisesti kulkenut heidän aivoihinsa saakka.

 

Negatiiviset uskomukset saavat olon kurjaksi, ratkaisuksi tarjotaan positiivisen ajattelun kursseja, kirjoja ym. Kun keskittää huomionsa iloisiin tapahtumiin, niin loogisesti iloakin on enemmän elämässä. Valitettavasti tämä ei toimi niin yksinkertaisesti, koska ihmismieli pistää hanakasti vastaan kaikkea uutta kohtaan ja alitajunta on täynnä uskomuksia, mistä ihminen ei ole tietoinen. Vaikka miten keskittäisi kaiken huomionsa kauniisiin kukkasiin ja iloisiin tapahtumiin, niin alitajuiset uskomukset eivät salli päästää iloa ”sydämeen asti”.

 

Negatiivisuutta paetaan monin muinkin keinoin. Oikein suosittu menetelmä on karkuunjuoksutekniikka, jossa huomio kiinnitetään johonkin muuhun. Se voi olla telkkari, jumppa, päihteet, laulu, työ, ihan mikä tahansa.

Sitten on lipumistekniikka, josta meditointi on loistava esimerkki. Siinä ajatusten annetaan tulla ja mennä, niihin ei takerruta, pelkästään huomioidaan. Tarkoituksena on päästä ajatuksettomaan tilaan.

Minun menetelmäni oli lakata puhumasta. Se oli kieltämättä tehokas, mutta pidemmän päälle epäkäytännöllinen.

Tajuttomuus on myös erittäin tehokas menetelmä hiljentämään sisäisen keskustelun. Sen miinuksena on, ettei tiedä olevansa olemassa ja se on muutenkin haitallista terveydelle.

Viimeisimmäksi oppimani menetelmä on: Hyväksyn, etten ymmärrä mistään mitään, vaikka koko maailma on sisälläni ja koska koko maailma on sisälläni, olen vastuussa kaikesta. Puhdistan kaikkea sisälläni herkeämättä toistelemalla ”Minä rakastan sinua. Olen pahoillani. Anna minulle anteeksi. Kiitos.” Näitä siis toistellaan mielessä tai ääneen, sillä ei ole merkitystä uskooko sanoihin vai ei.

 

Kaikki tekniikat tähtäävät onnellisuuteen joko muokkaamalla omaa uskomusjärjestelmää positiiviseksi tai lakaisemalla ikävät asiat maton alle tai pyrkimällä eroon mielen hälinästä ja uskomuksista.

 

Minä olen tietysti mennyt massan mukana! Tottakai! Mikä sen hienompaa kuin ”Elä täysillä tässä ja nyt!” Wau! Ei enää ahdistuksia, häpeää, tuskaa, pelkoa, ei mitään ikävää! Tai ainakin paljon vähemmän kuin ennen! Voin sanoa, että olen kokeillut kaikki keinot, mitä tiedän olemassa olevan. Enkä vain kokeillut kerran vaan monta kertaa. Olen harjoitellut niin pitkään ja jo vuosia, että voin sanoa todella yrittäneeni parhaani. Enkä ole kranttuillut onko kyse uskonnollisesta vai ateistisesta tekniikasta. Kaikki on kokeiltu!

 

Vuosien harjoittelun jälkeenkin mieleni on aivan yhtä puhelias kuin ennenkin! En ole tyynen rauhallinen järvi enkä iloinen pikku kevätpuro. En ole valaistunut. En ole lakannut tuntemasta ikäviä tunteita. En rakasta jokaista vastaantulijaa. Tuskailen tulevaisuutta ja haikailen mennyttä ja toisinpäin: haaveilen onnellisesta tulevaisuudesta ja kadun menneitä. Olen hyvin harvoin läsnä nyt-hetkessä.

Oikeastaan ainoa, mitä olen hyötynyt tästä kaikesta niin sanotusta itsensä kehittämisestä on se, että olen avarakatseisempi ja lempeämpi kuin ennen. Olen myös kokenut monia oivalluksia itseeni liittyen. Lähinnä olen kuitenkin tuskastunut siihen, ettei maaliviivaa ole. Koskaan en ole perillä. Polku vain jatkuu ja jatkuu loputtomiin.

 

Tänään olen todennut: Miksi ihmeessä minun pitäisi muokata uskomusjärjestelmääni toisenlaiseksi? On loputon suo käydä koko alitajunnan uskomukset lävitse. Siihen menee vähintäänkin elämä, enkä ole erityisen kiinnostunut käyttämään koko elämääni itseni kehittämiseen. Ja miksi ihmeessä minun pitäisi päästä mielestäni eroon ja lillua nyt-hetken autuudessa?! Pääni sisäinen lörpöttely on oikeastaan kotoisaa. Selityksiä selitysten perään. Enemmän ja vähemmän totuudenmukaisia. Filosofisia ylianalysoivia pohdintoja, jotka eivät johda mihinkään. Haistatan pitkät niille, jotka väittävät egon olevan turhake, josta pitää päästä eroon hinnalla millä hyvänsä! Mitä vikaa on tutussa ja turvallisessa?!

 

Olen kertakaikkisen kyllästynyt miekkailemaan omia rajojani vastaan ja yrittämään tappaa sisäisen äänen, joka pelkää kaikkea mahdollista ja mahdotonta! Egoni ei kuole kirveelläkään! Se on todettu moneen kertaan! Minkäänmoista valaistumista ei ole minulle luvassa! Joten voin yhtä hyvin ylistää pelkojani ja uskomuksiani, jotka sulkevat minut aivan ainutlaatuiseen laatikkoon! Tämä karsina, missä elän ei ole mitenkään erityisen mukava, mutta on tässä eletty tähänkin asti!

 

Tästä lähtien minä valitan, häpeän, suren ja pelkään vapautuneesti! Mieleni on jääräpää, joka ei pidä muutoksista. Se varoittaa kaikesta erilaisesta ja uudesta ja miettii kaiken pahimman mahdollisen kautta. Mielelläni on myös masokistisia taipumuksia, se pitää kiinni pelosta ja kärsimyksestä. Se tekee kaikkensa, että uskomukseni pysyvät sellaisina kuin ne ovat. Oli ne sitten sairaita tai terveitä. Minä en koeta muuttaa sitä laisinkaan. Lupaan pyhästi mielelleni, että annan sille kaiken, mitä se ikinä toivoo! Lupaan käsi sydämellä kuunnella sen ailahtelevia mielipiteitä ja toteuttaa ne kaikki! Ja jos egoni toteaa jälkikäteen toteuttamani idean noloksi, lupaan hävetä niin paljon kuin osaan! Lupaan toteuttaa kaikki sen mielihalut ja oikut! Ihan kaikki!

 

Aion myös rakastaa jokistä turhanpäiväistä ja joutavaa uskomusta, mitä alitajunnassani ja tietoisessa mielessäni muhii! Minä annan niiden elää ja kukoistaa haluamallaan tavalla! Oikein hellin ja hoivaan niitä! Aion uskoa niihin kaikkiin 110%:sti ja järkähtämättömästi!

 

Ulkoisesti elämäni tuskin muuttuu: Syön epäterveellistä ruokaa koska en jaksa kokata, dataan mieluummin kuin siivoan, valitan työstäni mutten vaihda alaa, pysyn köyhänä ja käytän vähäiset rahani mieluummin turhuuksiin ja jätän tarpeelliset tuonnemmaksi, annan elämän lipua ohi koska sängyssä lojuminen on helppoa ja asioiden aloittaminen työlästä, kirjoitan novelleja jotka eivät tule koskaan valmiiksi koska saan kesken kaiken paremman aiheen mieleeni tai muuten vain kyllästyn, harrastan liikuntaa kuvitellen saavani timmin kropan vain huomatakseni ettei se mihinkään muutu, ajaudun huonoihin suhteisiin, rakastun ja ihastun vääriin ihmisiin, petän koska en osaa vastustaa kiusausta, jätän koska pelkään, kadun ja nolaan itseni roikkumalla, tapaan ystäviäni liian harvoin, en seuraa maailman menoa uutisista, teen tempauksia jotka ärsyttävät ja ihmetyttävät muita.

 

Näin elämäni jatkuu, mutta vaikka koko maailman kaikki ihmiset kyllästyisivät minuun niin mieleni ei koskaan! Se ei jätä! Se on aivan yhtä uskollinen kuin laskuttajat! Joten ego and me forever together! Minä mukavasti ja ylpeästi tossun alla! I Love It! <3