Tällä kertaa päätin kirjoittaa "toisen suulla" itsestäni, elämästäni ja ajatuksistani.

Minä pidän Janssonin Toven tyylistä kirjoittaa. Lainaukset ovat kirjasta Muumipappa ja meri.

 

”Meri on suuri olento, joka on toisinaan hyvällä tuulella ja toisinaan huonolla. Ja on aivan mahdotonta tietää miksi. Siitä näkee vain pinnan. Mutta jos pitää merestä, niin se ei haittaa mitään... Silloin sietää huonot tuulet samoin kuin hyvätkin.”

 

Elämäni:

 

”Minä rupean tekemään jotain muuta, aivan uutta. Jotain oikein suurta.

Mutta hän ei tiennyt mitä tahtoi. Hän oli neuvoton ja aivan ymmällään. Ihan niin kuin kerran kauan sitten, kun Kampsun tytär kiskaisi maton hänen altaan. Tai joskus kun erehtyy istahtamaan tuolin viereen. Äh, ei. Ei niinkään. Vaan niin kuin silloin, kun on tullut huijatuksi.”

 

”Joskus tarvitaan aikaa, hän sanoi. - Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee.”

 

”Kaunista, äiti sanoi itsekseen. - Kaunista ja omituista. Nyt kun ehtii miettiä ja tunnustella, tämä kaikki näyttää aika merkilliseltä.”

 

”- Kai se tulee vähitellen, sanoi äiti. Hänen päänsä oli täynnä pieniä ajatuksia, joille ei löytynyt paikkaa.”

 

”Tässä sitä rehki ja raatoi ja kaikki vain jotenkin liukui käsistä. Muuttui toisenlaiseksi...”

 

”Välistä perhe-elämässä oli piirteitä, joista isä ei pitänyt. Perhe ei tajunnut tilanteita. Ja kuitenkin se oli ollut hänen kanssaan hyvin kauan.”

 

”Oli siunatun ihanaa, ettei enää tarvinnut välittää mistään. Kukaan ei kysellyt eikä kertonut, ei tarvinnut sääliä ketään eikä mitään. Oli vain taivaan ja meren käsittämätön ja saavuttamaton suuruus, joka virtasi hänen ylitseen ja ohitseen eikä koskaan voinut tuottaa hänelle pettymystä.”

 

”Oli kauheaa, kun piti sanoa ”minä en tiedä”. Hän oli väsynyt siihen, ettei ymmärtänyt mitään.”

 

”Kyllä on jännittävää elää, ajatteli Muumipeikko. Kaikki voi hetkessä kääntyä ihan ylösalaisin – ilman mitään syytä. Portaat muuttuvat äkkiä ihmeellisiksi ja metsäaukea sellaiseksi, etten enää halua ajatella sitä. Kaikki vain muuttuu, eikä kukaan tiedä miten.”

 

”Oli niin paljon puhumista, ettei saanut sanotuksi mitään.”

 

”Istun vain tässä hetken tunnustelemassa aamua.”

 

 

 

Pikku-Myy <3 !! :

 

”Pikku Myy oli tapansa mukaan omilla retkillään, mutta siitähän ei oikeastaan tarvinnut välittää. Hän selviytyi luultavasti parhaiten koko perheestä.”

 

”Jos kerta on vihoissaan, niin on vihoissaan, tuumi pikku Myy kuorien hampaillaan perunaansa. - Välistä täytyy olla vihoissaan, jok'ikisellä nyytillä on oikeus suuttua. Mutta Muumipappa on vihoissaan väärällä tavalla, hän ei puhalla mitään ulos, hän vetää sisäänsä.”

 

”Silloin isä nousi ja meni rannalle. Hän oli kipunoivan kiukkuinen, ja se tuntui vapauttavalta.”

 

”Hei, sanoi isä. - Minä olen vihainen!

• Se on hyvä, pikku Myy sanoi hyväksyen. - Näytät siltä kuin olisit saanut sopivan vihollisen, se saattaa helpottaa oloa.”

 

”Minä en sano mitään isistä ja äideistä, huomautti pikku Myy venyttäen. - Sillä sinä sanot heti, etteivät isät ja äidit voi koskaan olla typeriä. Nyt he leikkivät jotakin, mutta syönpä kapallisen guanoa, jos ymmärrän mikä leikki se on.

Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää! Sanoi Muumipeikko kiivaasti. - Kyllä he itse tietävät, miksi ovat omituisia.”

 

”Mikset sinä virvelöi enää? Hän kysyi.

-Minä olen lakannut kalastamasta, vastasi isä.

-Mahtaa tuntua mukavalta, huomautti Myy. - Se alkoi varmaan kyllästyttää ajan mittaan.

-Sinäpä sen sanoit, isä puuskahti hämmästyneenä. - Se oli tosiaan mahdottoman ikävää. Ajatella, etten itse sitä huomannut.”

 

”Koska äiti oli huomannut, ettei hän seinään mentyään ollut kahvipannua suurempi, hän maalasi useita pieniä äitejä sinne tänne puutarhaan siltä varalta, että joku näkisi hänet maisemassa. Jos hän vain pysyisi hiljaa, toiset tuskin saisivat selville, mikä äiti oli oikea.

-Tuo on sairaalloista itsekeskeisyyttä, huomautti pikku Myy katsellessaan seinää. - Etkö voisi maalata meitäkin etkä vain itseäsi?”

 

”Minä (Pikku Myy) käväisen niemessä katsomassa vipsahtanutta. Hän kiinnostaa minua.”

 

”-Hah. Luuletko että minä olen juoruämmä, sanoi pikku Myy. - Minä en ole niin kiinnostunut toisten salaisuuksista, että höpöttäisin niitä ympäriinsä. Sitä paitsi asianomaiset kertovat ne kyllä itse ennemmin tai myöhemmin.”

 

”Kuinka hän (Pikku Myy) oikein menettelee? mietti Muumipeikko. Hän tekee aina mitä haluaa eikä kukaan vastusta häntä. Hän vain tekee niin.”

 

”Pikku Myyn kiiltävät silmät vilkuilivat toisesta toiseen, hän oli hirveän huvittunut ja sen näköinen kuin voisi milloin tahansa päästää suustaan jotakin sopimatonta. Mutta hän pysyi hiljaa.”

 

 

Mörkö ei ole pelkästään hirvittävä, ei muumien eikä elämän möröt:

 

”Äiti, kuiskasi Muumipeikko. - Mitä hänelle on oikein tapahtunut? Miksi hänestä on tullut niin ilkeä?

• Kenestä?

• Möröstä. Onko joku tehnyt hänelle jotakin ja siksikö hänestä on tullut sellainen?

• Sitä ei voi tietää, sanoi äiti ja veti häntänsä ylös vanavedestä. - Pikemminkin on niin, ettei kukaan ole tehnyt hänelle mitään. Välittänyt hänestä, tarkoitan. Eipä silti, että hän sitä muistaisi tai hautoisi asiaa. Hän on kuin sade tai pimeys, tai kivi joka täytyy kiertää, että pääsisi eteenpäin. Haluaisitko kahvia? Sitä on termospullossa valkoisessa korissa.

• En nyt, sanoi Muumipeikko. - Hänellä on pienet keltaiset silmät ja ne ovat jäykät kuin kalalla. Osaako hän puhua?

  Äiti huokaisi ja sanoi, ettei pidä puhua Mörön kanssa. Ei hänen kanssaan eikä hänestä. Muuten hän kasvaa ja tulee perästä. - Älä vain rupea säälimään Mörköä. Sinä arvelet, että hän ikävöi palavaa liekkiä, mutta hän tahtoo vain istuutua sen päälle, niin että se sammuu eikä voi palaa enää koskaan. Ja nyt minä taidan nukkua vähän aikaa.

  Kalpeat syystähdet olivat syttyneet taivaalle. Muumipeikko makasi selällään ja katseli myrskylyhtyä, mutta hän ajatteli Mörköä. Jos on olemassa joku, josta ei koskaan puhuta ja jolle ei koskaan puhuta, tämän täytyy varmaan vähitellen hävitä olemattomiin. Hänhän ei tohdi uskoa olevansa olemassa.”

   

”Mörkö odotteli hiekkarannalla. Muumipeikko tuli Mörköä kohti ilman lyhtyä, hän pysähtyi veneen luo ja katsoi Mörköön. Hän ei voinut tehdä mitään.

Saaren pelokas sydän jyskytti maan alla, koko yö oli täynnä muutosta. Hän kuuli kivien ja puiden kuiskaavan, vaikeroivan vaelluksen yli saaren, eikä hän voinut sillekään mitään.

Ja äkkiä Mörkö alkoi laulaa. Hän lauloi ilolauluaan ja huojutti ruumistaan edestakaisin niin että hameet lepattivat, hän tömisteli hiekalla ja osoitti kaikin keinoin olevansa iloinen, kun Muumipeikko oli tullut.

Muumipeikko astui askeleen eteenpäin, hän oli hirveän hämmästynyt. Ei ollut epäilystäkään, Mörkö oli iloinen nähdessään hänet. Mörkö ei välittänyt myrskylyhdystä. Mörkö oli iloinen siksi, että Muumipeikko oli tullut tapaamaan häntä.

Muumipeikko seisoi aivan hiljaa sen aikaa kun Mörkö tanssi. Hän näki Mörön tassuttelevan pois pitkin rantaa. Kun Mörkö oli kadonnut, Muumipeikko meni hietikolle ja tunnusteli sitä. Se ei ollut enää jäässä. Hiekka oli samanlaista kuin ennenkin eikä se kuhissut enää. Hän kuunteli, mutta erotti vain tyrskyjen äänen, tuntui kuin saari olisi nukahtanut, vaipunut äkkiä syvään uneen.”

 

 

Syy matkustaa:

”Heidän tullessaan kotiin saari oli muuttunut, he tunsivat sen kaikki, vaikkei kukaan puhunut siitä eikä tiennyt mikä oli toisin kuin ennen. Mutta muutos johtui siitä, että he olivat lähteneet hetkeksi tiehensä ja palanneet takaisin.”