Olen tässä jo jonkin aikaa pohtinut kahta eri näkemystä.

 

Yksi suunta

 

Kaikki ympärilläni on itseni luomaa, jonka takia myös olen vastuussa kaikesta.

Se on sikäli ikävä maailmankatsomus, että sitten todella on vastuussa kaikesta eikä voi syyttää toisia siitä, että he ovat ikäviä. Toisaalta tähän maailmankatsomukseen kuuluu kääntöpuoli: kaikki on sisälläni ja muuttamalla itseäni, muuttuu koko maailma ympärilläni.

 

 

Ja toinen suunta

 

Kaikki ei ole minun luomaani. Ihmiset ovat vastuussa omista teoistaan. Minä pelkästään omista ajatuksistani, sanoistani ja teoistani enkä aina niistäkään, toinen on saattanut heijastaa tunteensa minuun eivätkä ne silloin ole omiani. Jos joku on minua kohtaan ilkeä, niin fuck you hänelle, ei ole minun ongelmani.

Tässä maailmankatsomuksessa voi osoittaa syyttävää sormea milloin minnekin. Oma käytöskään ei aina ole omaa. Siitäkin voi syyttää toista. Näppärää!

 

 

Katsaus molempiin

 

Ensimmäisessä tavassa tulee harkittua sanoja ja tekoja tarkasti. Tulee pohdiskeltua omaa roolia. Tie vie syvälle itsetutkiskeluun. Tulee pengottua läpi oma tapa ajatella, puhua ja toimia. Se on itsensä objektiivista tarkkailua. Narsismin vastakohta.

Huonona puolena on tulla liian objektiiviseksi, etääntyä itse elämästä ja itsestä. Huonona puolena on myös, että vastuu painaa raskaana. Onhan itse luonut myös kaiken kurjan. Ääripäässä voi ajautua kynnysmatoksi, kun yrittää olla mahdollisimman hyvä, jotta maailmankaikkeus peilaisi omaa hyvyyttä takaisin. Eikä se välttämättä peilaa. Sen sijaan, että metsä vastaisi niin kuin sinne on huutanut, niin metsä voi vastata aivan omalla tyylillään, eikä se tyyli välttämättä ole lämmin ja rakastava.

 

Toisessa tavassa tietää tarkasti, mikä on oma ongelma ja mikä toisen. Rajat ovat selvät ja tarkat. Helpottaa suuresti, kun kaikki ei ole omalla vastuulla. Jopa omat tunnetilat voivat olla toisen. Esimerkiksi ihmiset, jotka eivät osaa käsitellä omia vihantunteitaan, voivat heijastaa ne toiseen. Lopputulos on, että henkilö, joka ei osaa käsitellä vihaansa, pysyy riidassa tyynenä ja vakaana, kun taas henkilö, johon hän on vihantunteensa heijastanut, huutaa kurkku suorana ihmetellen jälkeenpäin, miten hän käyttäytyikin niin tökerösti. Vihansa heijastanut voi riidan jälkeen sanoa, että kaikki oli toisen syytä, hän ei suuttunut. Tätä kutsutaan psykologiassa projektioksi.

 

Tämän maailmankatsomuksen huonona puolena on, että se voi ääripäässään ilmetä narsismina. Itsessä ei ole vikaa, muissa sen sijaan hyvinkin paljon.

Ajattelutapa voi myös olla hyvin mustavalkoinen, koska rajat ovat liiankin selkeät ja vahvat.

 

 

 

 

Kultainen keskitie

 

Ah, se on aina oikea ratkaisu. Ei kumpaakaan ääripäätä vaan jotain siltä väliltä!

 

Olen vuosia kokeillut suunta ykköstä. Se johti siihen, että huomaan helposti kuinka omilla teoillani on vaikutusta ympäristööni. Eikä pelkästään teoilla vaan myös toiveilla ja ajatuksilla. Siksi jatkoinkin samaa polkua. Ikävä kyllä onnistuin menemään vastuullisuuden äärilaitaan huomatakseni vain, että ihmiset eivät muutu, vaikka heitä kohtelisi kuin kukkaa kämmenellä. Paskaa sataa niskaan, vaikka koetan hyväksyä muut juuri sellaisina kuin he ovat. Lopputuloksena olen "viisas", myötätuntoinen ja ymmärtäväinen, mutta samalla kaikkien aikojen ääliö. Ihmiset käyttävät hyväksi ja leikkivät tunteilla. Ja lisäksi olen niin neutraali, että olen näkymätön, kuulumaton, hajuton ja mauton. Suunta yksi on siis poissa pelistä.

 

Suunta kakkosessa olisi hyvä löytää se kultainen keskitie, jossa ei sysää kaikkea vastuuta muille, mutta osan kuitenkin. En kuitenkaan usko, että paljon puhuttua kultaista keskitietä voi löytää ellei ole kokeillut toista äärilaitaa. Eli sinne vie tieni seuraavaksi.

 

"Olet mulkvisti. Häivy!" Ei ole aivan minun tyyliäni, mutta ainahan tyyliä voi vaihtaa! Kunnon draamaa! Ajatus huvittaa. Osaan kyllä draaman taidon varsin sutjakkaasti, vaikken kovin helpolla siihen mukaan lähdekään, mutta ajatus siitä, että sysäisin kaiken toisen niskoille "Vittu kanna oma paskas! Mä lähen nyt! Et saa ikinä anteeksi!!" enkä sopisi riitaa jälkikäteen on vain jotain niin epäminua, mutta kaippa sitäkin voisi testata.

 

Joten maailma, nyt aion taikoa itsestäni erittäin subjektiivisen ihmisen, jolla on hyvin selkeät ja järkähtämättömät mustavalkoiset mielipiteet. Miten? Ei aavistustakaan, mutta elämää ei pidä ottaa turhan vakavasti ja kaikkea pitää kokeilla. Eikä tämä ole moraalisestikaan väärin, päämääränähän on löytää se gyllene vägen!