Kohta minua voi kutsua kolmekymppiseksi. Psykologian mukaan minun pitäisi tuntea halua asettua aloilleen ja perustaa perhe. Näin on käynytkin, mutta en arvannut, että halu iskisi kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

 

Vauvakuume iski minulle ensimmäisen kerran jo alle kaksikymppisenä. Olin vakuuttunut monta vuotta, että laitan adoptiopaperit menemään heti, kun mahdollista eli 25-vuotiaana. Unelmissa siinsi haikara, joka tuo minulle tyttölapsen Filippiineiltä tai jostain sieltäpäin. Unelmiin ei kuulunut seurustelukumppani. Se sitten olisi tai ei olisi. Minä jokatapauksessa hankkisin lapsen.

 

Vuodet vierivät ja minä täytin 25. Olin opiskelija, asuin yhteisössä ja seurustelin vakavasti. Vauvakuume oli haihtunut. Tilalle oli tullut ”sitten joskus ehkä”. Vuodet vierivät jälleen, seurustelu loppui ja muutin yksin asumaan. Nautin vapaudesta. Päätin asua yksin loppuelämäni! En seurustelisi enää koskaan! Ja jos joskus olinkin haaveillut naimisiinmenosta niin hylkäsin idean mielessäni totaalisesti. Lasten hankinta taas...”Olishan se tavallaan kiva, mutta liian raskas yksin kasvattaa ja viihdyn liian hyvin itsekseni, että voisin asua koskaan kenenkään kanssa enkä edes halua sitoutua kehenkään. Koira on mulle sopivampi.”

 

Vuosi sitten veljelleni ja hänen vaimolleen syntyi tyttö. Äiti kysyi ”Etkö sinäkin haluaisi tällaisen?” Pidin vauvaa oikein suloisena, mutta minua ei vähimmässäkään määrin kiinnostanut hommata samanlaista itselleni. Niinpä vastasin ”Viihdyn paremmin tätinä.”

 

Mietin viime vuonna usein elämäni tarkoitusta ja päämäärää, en keksinyt mitään. Ruoho oli lakannut näyttämästä vihreämmältä aidan toisella puolen. Oli aivan mukava näin. Niin mukavan tasainen, että kaipasin jotain Suurta Unelmaa. Olin vuosia haaveillut matkustamisesta, mutta olin jo toteuttanut haaveeni moneen kertaan enkä kaivannut lisää. Mistä muusta voi unelmoida kuin matkustamisesta?! Kodista (kulkurielämän sijaan) joo, mutta olin jo löytänyt kodin, joten en haaveillut enää siitäkään. Koetin haaveilla ”perusjutuista” kuten urasta, kumppanista, lapsista ja lemmikeistä, mutta mikään ei ottanut tuulta purjeisiinsa. Päivät vaihtuivat toiseen ja minä pysyin hyväntuulisena ja viihdyin leppoisan helpossa sinkkuelämässäni. Kaikki rullasi mukavasti. Suurta Unelmaa ei ollut, mutta totesin, että tarvitseeko sitä ollakaan.

 

Sitten saapui kevät. Oli kertakaikkisen tavallinen päivä, ei mitään erikoista. Sitten jostain päähäni iski ”Tahdon vaimon ja lapset.” Se vain tuli. Ilman mitään syytä. Sen jälkeen minulla on ollut Suuri Unelma. Siskolle syntyi vauva jokunen aika sitten. Se on uskomattoman söpö. Sellainen minullekin kiitos! Muutenkin lapset ovat jälleen alkaneet näyttää paljon enemmän minun elämääni kuuluvilta. Paluu vauvakuumeaikaan! Erona edelliseen vuosia kestäneeseen vauvakuumeeseen on vain ”happy family” - ajattelu. Yhdessä käydään ultrassa katsomassa kuinka söpösti se meiän vauva siellä potkii, yhdessä mietitään vauvalle sopivaa nimeä ja yhdessä elellään idyllistä perhe-elämää parin kolmen lapsen ja ainakin yhden lemmikin kanssa. Sormus on tietenkin nimettömässä ja kyseessä elämänmittainen rakkaustarina. Ah kuinka söpöä ja herttaista!! <3

 

Lainasin keväällä nimikirjankin, jossa on erikoisia etunimiä. En tarkoituksella etsinyt, mutta kun tyrkyllä oli niin miksipä ei fiilistellä. Häitäkin mietin jo! Suomen suvessa ulkona auringonpaisteessa tietenkin! Minulla kukkia hiuksissa ja kaunis valkoinen mekko päällä. Hyvä, etten ole mennyt jo sovittamaankin! Kerkesin jo huolestua, että kun laitan rastat (lyötiin kaverin kanssa kättä päälle, että tänä vuonna laitetaan rastat), niin miten ne sopivat hääpuvun kanssa. Päädyin siihen, että kyllä ohuet rastat sopivat varmasti. 

 

Johtuuko tämä romanttinen unelma kolmestakympistä, sitä en osaa sanoa, mutta minkäs teet, kun yhtäkkiä vain kuulostaa maailman parhaalta idealta asettua aloilleen, ostaa omistusasunto ja alkaa äidiksi ja vaimoksi!!