Alkuangstaus

 

Tuskailin syntymäpäiviä paljon ennen juhlapäivää. Tykkään juhlista ja tykkään myös järjestää niitä, mutta inhoan kaikkia pakkojuhlia. Eikä mieltäni todellakaan ilahduttanut ajatus muuttua kaksikymppisestä kolmekymppiseksi. Suvussamme harmaannutaan kolmekymppisenä, joten pian alkaa pakollinen hiustenvärjäys. Minua ei myöskään ilahduttanut ajatus siitä, että perheen perustamista ei voi ajatella enää "sitten joskus ehkä". Jos lapsia aikoo hankkia, niin nyt olisi se aika. Kymmenen vuoden päästä niitä ei enää saa. Kymmenen vuotta on tavallaan pitkä aika, mutta toisaalta taas ei. Vaikka vanhapiikaelämäni loppuisi heti huomenna, niin ei niitä muksuja heti aleta vääntämään. Vaikka kyseessä olisi elämää suurempi rakkaustarina, niin ensinnäkään ei riitä, että minä tahdon lapsia vaan myös toisen täytyy haluta niitä ja vieläpä lähivuosina, toiseksi rakkaustarinan pitää olla todellinen eikä sammahtaa heti kuukauden parin jälkeen. Vaikka nämäkin olisivat kunnossa, niin tutustumiseen ja yhteenmuuttoon menee aikaa vähintään vuosi, luultavimmin pari. Eikä lapsia heti yhteenmuuton jälkeen hankita vaan pitää fiilistellä sujuuko yhdessäasuminen. (Paska juttu, jos tässä vaiheessa huomaa, ettei juttu toimikaan) Vasta sitten voi alkaa lapsentekohommiin. Sekin on oma operaationsa etenkin sateenkaariperheessä. Ja jos aikoo hankkia kaksikin lasta, niin välissä tarvitsee olla ainakin vuoden tauko. Kymmenen vuotta on todellakin lyhyt aika tähän kaikkeen!! Tokihan lapsia voisi yksinkin hankkia ja niin varmaan teenkin, mikäli morsian ei ilmesty elämääni lähivuosina. Tai sitten jään lapsettomaksi vanhaksipiiaksi. (Ei sekään niin paha ole, yksinasuminen on ihan parasta!) Jokatapauksessa pointti oli se, että kolmekymppisyydessä ahdistavinta on, että hedelmällisyyden puolesta aika käy vähiin.

 

Näissä tunnelmissa päädyin ratkaisuun laittaa puhelin kiinni syntymäpäiväksi ja hypätä pyörän satulaan ja go with the flow. Surffailin netissä ja katsoin päivän tapahtumia. Mitään erityisen mielenkiintoista ei tapahtunut, paitsi... benji-hyppyä Kaivopuistossa. Lysti oli turhan tyyristä, mutta päätin mennä katsomaan toisten hyppyjä. Niin ainakin selitin itselleni.

 

 

 

Benji- hyppy

 

Pyöräilin Kaivopuistoon, katselin muutaman hypyn, kävin kysymässä käykö visa electron, katsoin vielä muutaman hypyn ja sitten olinkin jo maksamassa ja allekirjoittamassa lappua, ettei ole heidän vastuullaan, jos minulle käy jotain. Sitten vain jonottamaan. Edelläni oli kahdeksan ihmistä, joten aikaa hyppyjen tuijotteluun jäi. En yleensä jännitä mitään etukäteen ja tässäkin tapauksessa katselin hyppyjä "Oi, miten ihanaa lentää vapaasti taivaalla! Voi leikkiä lintua!" Kuuntelin viereisten ihmisten keskusteluja, jännittäjiä löytyi. Kuulin kuinka vieressä olija kysyi kaveriltaan "Aiotko sä pitää silmät auki?" ja toinen vastasi "En todellakaan!" Mietin mielessäni, että tottakai pidän silmät auki! Koska istuin laiturilla, kuulin myös, kun hypänneiltä kysyttiin tunnelmia. He olivat lähinnä kauhistuneita, järkyttyneitä ja samalla kuitenkin hämmentyneellä tavalla iloisia. Ajattelin heidän liioittelevan.

 

Siinä vaiheessa, kun tuli minun vuoroni mennä valjaiden pukemiseen, vatsanpohjassa alkoi kutkuttaa. Yllätyin valjaiden löyhyydestä. Olin olettanut, että ne kiristetään todella tiukalle ja kyllähän ne tiukat olivatkin, mutta kuitenkin niin, että käden sai helposti valjaiden alle. Valjaiden pukemisen jälkeen seurasi vielä parin hypyn verran odotusta. Olo oli lähinnä päättäväinen ja innostunut. Koska olin tullut paikalle yksin, pyysin vieressäni olevia ottamaan kuvia ja videoimaan itse hypyn.

 

En pelkää korkeita paikkoja. Vaikka kiljun Linnanmäen hurjimmissa laitteissa riemusta ja kauhusta, niin olo on kuitenkin laitteissa aina turvallinen. Näköalatorneissa yms. ihastelen aina maisemia, eikä mielessä kaiherra "mitä jos tämä hajoaisi" tai "mitä jos mä tipun kaiteen yli". Tämä oli kuitenkin jotain aivan muuta. Iloinen ja päättäväinen fiilis muuttui jännitykseksi, kun köysi oli varmistettu ja miehet huusivat, että voi lähteä nostamaan. Rohkeus mureni, kun seisoin nosturikopin laidan ulkopuolella pikkuisella ulokkeella köysi ainoana turvana. Maa loittoni ja loittoni. Kysyin nosturissa olevilta miehiltä, että kai he voivat tönäistä minut alas. Mies sanoi, että kyllä voivat, mutta minulle on kivempi, kun itse hyppään. Tunsin jo siinä vaiheessa, että en todellakaan tule hyppäämään sieltä ilman tönäisyä. Ajattelin, että ihminen on todella hullu hilatessaan itsensä vapaaehtoisesti 110 metriin ja hypätessä sieltä alas pää edellä köysi nilkoissa. Koetin nauttia maisemista, sieltähän näkyi hienosti koko Helsinki! Nosturikoppi kiersi noustessa hitaasti ympäri niin että näki eri suuntiin. Nosturikopin ulkopuolella seisoessa ja köyden roikkuessa painavana metrejä alapuolellani en kuitenkaan kyennyt keskittymään maisemien ihailuun. Miehet kysyivät onko tämä ensimmäinen kertani ja tulenko muuten vain vai onko minulla jokin syy. Vastasin, että eka kerta on ja tänään on kolmekymppiset, mutta olen jo vuosia hypystä haaveillut. Enempiä en jutustellut, small talk taidot olivat kadonneet.

 

Hypyn ohjeistus oli "Levitä käsivarret ja nojaudu eteenpäin. Älä tarraa köydestä kiinni." Sitten alkoi lähtölaskenta "Kolme, kaksi, yksi, MENE!" Ei tapahtunut mitään. Katsoin 110 metriä alapuolellani ja tunsin, ettei lihaksillani ole aikomustakaan vapaaehtoisesti kallistaa minua eteenpäin tyhjän päälle pää edellä kädet levällä. Sanoin miehille, että heidän on tönäistävä minut. Ohjeistus oli käsien suhteen erilainen. Piti pitää valjaista rinnan kohdalta kiinni. Alkoi uusi lähtölaskenta "Kolme, kaksi, yksi, MENE!" Tunsin tönäisyn selässäni ja putosin. Jos minulla onkin joskus liikaa ajatuksia päässä, niin nyt ei ollut. Siinä vauhdissa ei kerkeä miettiä mitään. Pystyin pelkästään tuntemaan. Huusin. Se ei todellakaan ollut mitään riemunkiljuntaa vaan silkkaa kauhua. Silmät menivät vaistomaisesti kiinni siinä vaiheessa, kun minut tönäistiin. Avasin ne kuitenkin melkein heti. Huudon sain lopetettua siinä vaiheessa, kun köysi nykäisi. Ei se kuitenkaan siihen loppunut. Köysi on joustava ja lensin takaisin ylös ja taas oli vapaata pudotusta ja taas nykäisy ylös ja taas vapaata pudotusta. Enää en huutanut. En ollut etukäteen ajatellut kuinka paljon vauhti tuntuu silmissä. Silmät vetistivät pakostakin. En ollut huomannut myöskään hyppyjä katsellessani kuinka paljon hypyssä pyörii nykäisyn jälkeen. Se oli yhden hengen karuselli, eikä mikään hitaasti pyörivä sellainen. Alas laskettaessa miehet pyysivät levittämään käteni (olin tajuamattani puristanut valjaita rystyset valkeina koko hypyn ajan), he kiskoivat minut käsistä selälleni laiturille. Nainen, jota olin pyytänyt kuvaamaan tuli kysymään jälkitunnelmia. Olin mykistynyt eikä ollut sanaa, joka kuvaisi oloani, "huh!" ja "aargh!" olivat lähimpänä. Pää oli pyörällä hypystä ja olo hieman huippaava hurjan karusellin jäljiltä. Kiitin kuvaajaa, moikkasin hyppyavustajia ja lähdin paikalta.

 

En tiedä miksi, mutta yleensä tunteeni nousevat pintaan lujimpina itse tapahtuman tai tilanteen jälkeen eikä tämä ollut poikkeus. Pelotti niin että vapisin ja vatsassa tuntui yhä. Vaikka olin aikonut pitää puhelimen pois päältä koko päivän, kaivoin sen esiin ja soitin ystävälleni. Oli yksinkertaisesti pakko. Hän oli tyttöystävänsä kanssa Kaivopuistossa, joten pääsin heti purkamaan heille kokemustani.

 

Ehkä joskus hyppään uudestaan, mutta en lähiaikoina.

 

 

Kahvilla ja kaupungilla

 

Kaivopuiston kahvilassa oli ihana istua. Aurinko paistoi, seura oli hyvää ja ohi meni vanha hieno nelimastoinen purjelaiva. Ajatukset tosin pyörivät jatkuvasti benji-hypyssä ja kuinka hullua se oli. Päässäkin tuntui yhä keinumista pyörimisen jäljiltä.

 

Kahvilasta suuntasimme keskustaan. Siellä jatkoin yksin matkaani ja menin katsomaan Alegria-juhlaa Kamppiin, koska ystäväni esiintyi siellä. Meinasin siitä lähteä vielä toiselle kaverille, mutta nälkä kurni, joten päätin käväistä kotona syömässä.

 

 

Ryyppäämään

 

Kännäsin ensimmäiseen kertaan yli viiteen vuoteen. Muistelin, että ainakin ennen pidin valkovenäläisestä. Kävin alkossa (myyjä kysyi paperit!!) ostamassa kaakaolikööriä (joo joo, tiedän kyllä, että olisi pitänyt olla kahvilikööriä ja vodkaa). Sitten vain drinkkiä vääntämään. Söin pari lautasellista puuroa alle ja tein niin mietoja drinkkejä, että ne melkein maistuivat pelkälle maidolle, mutta silti nousi päähän jo ensimmäisen jälkeen. Pistin volymet kaakkoon ja vuorotellen tanssin ja istuksin kotona naukkailemassa ja odottamassa, että pari kaveria tulee etkoille. Etsin bileitä netistä, mutta tarjonta oli niukka. Vaihtoehtoina oli perusilta kavereiden kanssa dtm:ssä (blaa) ja latinotanssit kaverin kanssa Königissä (melko blaa) tai random-paikkaan yksin (heteromiesten iskettäväksi, blaa). Eikä mitään psykepartyja missään.

 

Kavereiden tultua ja hetken aikaa luonani istuttua ilta jatkui Mann's streetille. Homojen kanssa laulamaan karaokea. Itse hinguin sinne laulamaan, mutta en loppupeleissä uskaltanut. En ollut ennen käynyt Mann's streetillä. Paikka on piilossa eikä siellä saa ottaa kuvia ja asiakasryhmä koostuu lähinnä keski-ikäisistä homomiehistä. Mansikkamargharitaa en saanut, mutta pari muuta drinkkiä sain. Kiitos niistä ystävilleni! Yhteen tuttuun törmäsin ja jäin suustani kiinni. Ystävät jatkoivat dtm:ään, mutta minä jäin hetkeksi vielä Mann's streetille hörppimään drinkkiäni ja juttelemaan. Aioin tulla perästä dtm:ään, mutta baarista lähtiessä idea vaikutti pliisulta. Lähdin salsaamaan Königiin. Yksi ystäväni oli siellä. Hyvässä hiprakassa oli kunnon flow päällä! Viejän kanssa löytyi yhteinen sävel uskomattoman helposti, vaikka emme salsaa osanneetkaan ja tanssijalka vipatti pilkkuun saakka. En pahemmin edes katsonut keitä paikassa oli asiakkaina, tanssi ja musiikki imaisi niin mukaansa, ettei kiinnostanut.

 

Kotimatkan tein roskiksen kautta. Löytyi seuraavalle päivälle salaattiainekset. Vastaan tuli yllättäen myös ystäväni lapsuudenystävä. En ollut nähnyt häntä ikinä, siksi hämmästyin, kun hän sanoi "Mä tiedän susta aika paljon." Mikäs muu kuin facebook yhdistää nykyihmisiä. Päivitykseni eivät ole julkisia, mutta kaverin kautta pystyy stalkata. Jatkoille olisi päässyt ja ystäväni lähtikin lapsuudenystävänsä luokse, mutta minä + kello 4 aamulla + laskuhumala = kotiin nukkumaan.

 

Kotiin päästyä olisin halunnut jotain nopeaa ruokaa, mutta ainoa nopea "ruoka" oli illasta jäljellejääneet perunalastut ja niitä rouskutinkin aikamoisen kasan. Viiden aikoihin sammutin valot ja sammuin. Kuvittelin, että nukun varmasti ainakin 12:sta, mutta heräsinkin jo kolmen ja puolen tunnin päästä siihen, että näin unta benji-hypystä. Herättyänikin se oli kuin nauha, joka veivaa samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan. Muistin, kuinka nosturi hinasi ylös ja miltä tönäisy ja putoaminen tuntuivat. Niitä, kun tarpeeksi kauan pohti, niin kädet hikosivat ja vatsanpohjassa tuntui. En saanut unta. Olo oli oikeastaan todella pirteä. Päätin lieventää krapulaa juomalla vettä ja syömällä edellisen päivän linssikeiton jämät. Sormet syyhysivät kirjoittaa benji-hypystä (ehkä siksi, etten muuta sillä hetkellä kyennyt ajattelemaan), joten istuin kirjoittamaan. Sitten uusi yritys nukahtaa. Tällä kertaa onnistuinkin ja heräsin vasta yli neljältä.

 

Tässä sitä ollaan, kädet tutisevina darrassa ekaa kertaa yli viiteen vuoteen. Yhhyh! Ulkona sataa vettä kaatamalla. Taivas on ilmiselvästi kanssani samaa mieltä, että krapula on yksi maailman karmeimmista keksinnöistä.