Tänä vuonna perusluottamus ihmisiin on horjunut kovasti.

Olen kuullut paljastuksia siitä, miten henkilö on lukenut toisen päiväkirjaa, toisen viestejä, toisen facebookia, toisen henkilökohtaisia asioita. Näitä salaa lukijoita ei ole yksi eikä kaksi vaan monta. On lukenut. Millä oikeudella?! Mustasukkaisuus on iskenyt ja epäilykset heränneet. Ehkä aiheestakin, mutta silti. Toisen henkilökohtaisiin asioihin ei kosketa. On vähintäänkin pyhäinhäväistys, jos sellaisen luottamuksen rikkoo.

 

Olen kuullut lisää paljastuksia. Henkilö on suudellut toista tai pettänyt eikä kerro siitä kumppanilleen. Miten niin ei kerro?! "Ei sen tarvitse tietää." Tarvitseehan!! Minä ainakin haluaisin tietää, mieluummin kuin kuulla mutkan kautta. Ellei sitten ole jo suhteen alussa sovittu, että kumppani ei halua tietää, jos sellainen tilanne sattuu eteen tulemaan.

 

Minkälainen suhde ylipäätänsä on, jos ei voi luottaa siihen, että toinen ei lue viestejä sillä aikaa kun käy vessassa tai jos ei voi luottaa siihen, että kertoo jos on juttua jonkun toisen kanssa?! En kutsuisi sitä kovinkaan laadukkaaksi suhteeksi.

 

Toisaalta en enää itsekään luota. Päiväkirjani ovat yhä esillä, hyllyssä kaikkien otettavilla. Ennen minun oli helppo luottaa siihen, että muut eivät lue niitä. Nykyään saan taistella, etten piilota niitä lukkojen taakse. Ei sillä, että päiväkirjani olisivat erityisen mielenkiintoista luettavaa, mutta se on se tunne, kun en ole varma. Entä jos... Ne ovat minun ja tarkoitettu vain minun luettavikseni. Ihan sama lukeeko siellä runo kukkasista vai angstitekstiä kurjasta elämästä. Tai tekstiviestit. Ei niitäkään ole tarkoitettu muiden luettaviksi. Vaikka sitten olisi kyse vain viestistä "ok".

 

Mietin edellistä parisuhdettani. Näin jälkikäteen ajateltuna siinä oli hyvin paljon luottamusta. Jaoimme saman huoneen. Kaikki päiväkirjani olivat siellä, tietokoneeni, kännykkäni, kaikki luettavissa milloin vain. Silti luotin, ettei silloinen kumppanini pengo niitä, eikä hän penkonutkaan. Joskus riidan jälkeen, kun hänen oli vaikea ymmärtää minua, hän pyysi saisiko lukea päiväkirjaani. Annoin hänen lukea. Näytin sivut, mitkä hän sai lukea ja hän luki ja antoi sitten päiväkirjani takaisin. Ja ymmärsi.

 

Samaisessa parisuhteessa ei ollut juurikaan mustasukkaisuutta. Teroitin hänelle, että tahdon tietää, jos hänellä on jonkun kanssa jotain. Ja hän kertoi. Kertoja ei ollut kuin kaksi, mutta kummatkin hän kertoi. Ei niitä tarvinnut kaivaa mitenkään ulos. Luotin siihen, että hän pitää minut ajantasalla siitä, mitä hänen elämässään tapahtuu. Ja hän piti.

 

Tietysti sama koski toisinpäin. En ole eläessäni lukenut toisten päiväkirjoja, en lukenut viestejä salaa. En ole tehnyt niin, koska ei niin vain tehdä. Olen pettänyt kyllä, mutta sekään ei ole salassa pysynyt. Olen kertonut. Koska onhan toisella oikeus tietää.

 

En ollut ennen tajunnut arvostaa edellisen suhteeni luottamusta. Pidin sitä itsestäänselvyytenä. Oletin, että jokaisessa parisuhteessa, paitsi niissä huonoissa, on samanlainen luottamus. Nyt kun sitten on selvinnyt monelta eri taholta ja aikuisilta ihmisiltä, ettei asia ole aivan niin, en tiedä miten suhtautua.

 

Tiedän olevani ehkä liiankin ehdoton tämän asian suhteen. Yksi couch surffari, joka ei osannut suomea, olisi halunnut katsoa päiväkirjaani. Järkytyin niin paljon, että meinasin heittää hänet ulos. (oikeasti hän on tosi ihana ihminen ja meillä oli loistavat keskustelut) Hänen mielestään olen vainoharhainen. Sanoin, etten todellakaan ole. Kodissani vain on hyvin simppelit säännöt:

Minä en pahastu, jos keittiööni astellaan, otetaan kaapista lautanen ja otetaan jääkaapista ruokaa.

Minä en pahastu, jos kotiini tullaan ja vaatekaapista otetaan villasukat lainaan kysymättä lupaa.

Minä en pahastu, jos komeroita availlaan, kun etsitään vaikkapa vessapaperia.

Minä en pahastu, jos toinen käyttää shampoota, rasvaa, meikinpoistoainetta tms. kysymättä lupaa.

Minä en pahastu, että hyllyssä olevia kirjojani tutkitaan.

Minä en pahastu, että pianoa soitetaan ilman lupaa. 

Minä en myöskään pahastu, jos kotiini tullaan yllätysvierailulle, mutta pahastun kyllä, jos mukana tuo jonkun vieraan/puolitutun kysymättä ensin minulta. Esim.känniset jatkot kello kaksi yöllä eteisessäni, kun minulla seuraavana aamuna on töitä ja yritän nukkua, ei ole sallittua. (tämäkin on tapahtunut) Yleensä kuitenkin tuntemattomat ovat tervetulleita.

 

Sen sijaan minä pahastun, jos kännykkääni, tietokoneeseeni tai päiväkirjoihini kosketaan ilman lupaa. Itseasiassa tietokonettakin saa käyttää vapaasti heti kun olen sulkenut keskeneräiset tekstini. Kännykällänikin saa soittaa ja viestejäkin saatan näyttää, jos ne ovat oleellisia puheenaiheen kannalta. Päiväkirjaakin saattaa mahdollisesti saada lukea, jos siihen kysyy luvan ja siihen on pätevä syy.

 

Mielestäni en ole vainoharhainen. Periaatteellinen kyllä.