Ujoudesta puhutaan usein negatiiviseen sävyyn, aivan kuin se olisi sairaus, mistä pitäisi parantua tai piirre, mitä kuuluu vähintäänkin hävetä. Nostan kissan pöydälle ja kirjoitan tällä kertaa ujoudesta. Aloitan määrittelyllä, joka perustuu psykologiaan:

 

Ujous: Ujous on synnynnäinen ja osittain perinnöllinen taipumus siihen, miten ihminen reagoi uudessa ja yllättävässä tilanteessa. Ujot ihmiset reagoivat uusiin tilanteisiin niin, että he astuvat taaksepäin, haluavat pienen miettimisajan ja ovat varautuneita. Kuitenkin ujous on ennenkaikkea tunne eli kuinka miellyttäväksi tai epämiellyttäväksi ihminen tuntee itsensä uusissa tilanteissa.

 

Sosiaalisuus: Sosiaalisuus on myös synnynnäinen temperamenttipiirre. Se tarkoittaa sitä kuinka mielellään ihminen on toisten ihmisten kanssa, kuinka mielellään hän hakeutuu muiden seuraan ja kuinka palkitsevaa hänelle on sosiaaliset tilanteet.

Sosiaalinen ihminen on hyvin riippuvainen muista ihmisistä ja muiden palautteesta ja siitä, että hänestä pidetään.

Ujous ja sosiaalisuus ovat kaksi eri asiaa. Ujous ei poissulje sosiaalisuutta. Ujo ihminen voi hyvin viihtyä toisten ihmisten seurassa ja olla seurallinen.

 

Sosiaaliset taidot: Sosiaaliset taidot eivät liity ujouteen eikä sosiaalisuuteen. Sosiaaliset taidot kehittyvät kasvatuksen kautta ympäristön palautteen ja ympäristön vaikutuksen kautta. Ujolla voi olla loistavat sosiaaliset taidot, jolloin hän on olla kohtelias, kuuntelevainen, myötätuntoinen ja toista ihmistä arvostava, ja ulospäinsuuntautuneella ihmisellä voi olla surkeat sosiaaliset taidot. Tällainen ihminen on jokapaikassa mukana, puhuu hirveästi ja aina itsestään, riitelee jatkuvasti ja aiheuttaa kaikkialla ongelmia.

 

 

Ujous ja siedättäminen

 

Ujoudesta ei tarvitse eikä kuulu siedättää itseään tai ketään muutakaan pois! Se on synnynnäinen piirre, joka ei reipastamalla lähde pois!

 

Olen ujo ja muistan oikein mainiosti omasta lapsuudestani "reippaasti vaan!" kannustuksen. Se oli täysin hyödytöntä. Siitä seurasi ainoastaan kamala tuska, koska koin olevani jatkuvasti vääränlainen enkä osannut tehdä asialle mitään. Reippaus, rohkeus ja ulospäinsuuntautuneisuus eivät yksinkertaisesti lymynneet syvällä sisälläni ja vain pulpahtaneet pintaan, vaikka miten koetin reipastua. Seurasi vain paljon turhaa kärsimystä, kun yritin etsiä itsestäni piirteitä, joita itsessä ei kertakaikkisesti ollut ja jatkuvasti epäonnistuin.

 

Ujous on synnynnäinen piirre eikä siis ole poistunut iän myötä. Yhä edelleen tarvitsen "katseluajan" ja "yön yli miettimisen". Yhä edelleen koen epämiellyttävänä rynnätä keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa, mikäli juttutuokioon ei ole luontevaa syytä (esim.liftaus on luonteva syy). Erona lapsuuteen on, etten enää tuskaile ujouteni kanssa eikä minulla ole mitään mielenkiintoa reipastaa itseäni olemaan jotain, mitä en ole. Tietysti elämässä on aina uusia ja yllättäviä tilanteita eikä kaikissa niissä voi ensin tarkkailla sivummalta. Luontainen reaktio uuteen tilanteeseen on kuitenkin eri asia kuin, miten itse tilanteessa toimin.

 

Älkää siis hyvät vanhemmat ja kasvattajat siedättäkö ja reipastako lapsianne!! Antakaa heidän olla ujoja. Kyllä heillä itsellään herää jossain vaiheessa mielenkiinto ja motivaatio pohtia ja selvittää, miten uusista ja yllättävistä tilanteista voi parhaiten selviytyä. Se motivaatio herää aikuisiän kynnyksellä tai vasta aikuisena, ala-asteikäiseltä on turha odottaa reipastumista!

 

Edes aikuisiällä siedättämisen tarkoituksena ei suinkaan ole muuttaa synnynnäistä reagointitapaa vaan tiedostaa ja hyväksyä oma luonnollinen tapa reagoida uusiin ja yllättäviin asioihin ja kehittää oma tapa elää ujouden kanssa erilaisissa elämän tilanteissa. Siedättäminen on myös omasta itsestä (ja nimenomaan itsestä, ei vanhemman tai jonkun muun!) tulevaa halua astua epämukavuusalueelle ja katsoa, miten pärjää eri tilanteissa. Pärjäämisestä seuraa onnistumisen kokemus, joka taas aiheuttaa sen, että seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa tilanne ei tunnukaan enää niin epämiellyttävältä. (Muistutus vastakohdasta: Luultavimmin ujo ei pärjää, jos hänet on sysätty tilanteeseen väkipakolla vanhemman tms."kannustamana", tällöin seuraa epäonnistumisen kokemus, josta taas seuraa se, ettei ujo halua vastaavaan tilanteeseen!)

 

 

Ujous, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot

 

Ujous on siis eri asia kuin sosiaalisuus. Olen ujo, mutta mielestäni melko seurallinen. Puheripuli saattaa iskeä ja saatan laukoa mielipiteitäni kovaankin ääneen. Saatan myös kaivata paljonkin huomiota. Olen tosin seurallinen vain silloin, kun saan vastapainoksi omaa aikaa ja tilaa tarpeeksi. Sosiaalinen ähky iskee helposti. Silloin yksinkertaisesti vetäydyn omiin oloihini, perun menot enkä vastaa puhelimeen. Yksinololle ei ole yleensä niin paljon tilaa elämässä, että kerkeäisi tulla yksinolon ähkyä, mutta on niitäkin kertoja! Olen semiseurallinen ja semierakko, sanoisin.

 

Sosiaalisuudesta seuraa automaattisesti riippuvuus toisista ihmisistä ja toisten mielipiteistä. Kieltämättä pidän siitä, että minulla on enemmän kuin yksi ystävä. En uhraa juurikaan aikaa miettimällä, mitä mieltä ihmiset ovat minusta, tyylistäni, uskomuksistani ja tavastani elää, mutta tunnen oloni epämiellyttäväksi, jos en löydä paikkaani seurassa tai jos olen pukeutunut aivan toisin kuin muut.

 

Sosiaaliset taidot ovat taas asia erikseen. Omat sosiaaliset taitoni taitavat kuulua vahvuuksiini, kiitos äidin, joka kovasti panosti käytöstapoihin. Suuri kiitos myös niille lukuisille lapsille, joiden kanssa olen työskennellyt. Heille piti asiat selittää yksinkertaisesti ja kärsivällisesti. Heidän kanssaan piti myös harkita sanansa niin, ettei lapsi käsitä, että hän itse on virheellinen vaan, että hänen teoillaan on tietyt seuraamukset. (lapiolla ei voi lyödä toista päähän vaikka olisi miten vihainen). Heille piti myös olla jatkuvasti mallina. Kiitos myös liftaamiselle!! Se on kehittänyt small talk - taitojani ja auttanut näkemään, että jokikisessä yhteiskuntaluokassa on ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä ja siksi onkin helppo kohdata ulkoisesti "eriarvoiset" ihmiset samanarvoisina. Täytyy kiittää myös eksääni, jonka ansiosta venytin nolostumisen rajojani (ei, hän ei laittanut minua noloihin tilanteisiin, mutta koin seurustelun alkuaikoina myötähäpeää, kun hän teki asioita, jotka mielestäni olivat noloja) ja joka vei minut niin ääripäiden tunteisiin, että sain mahdollisuuden kehittää sosiaalisia taitojani kaikenlaisissa tunnekuohuissa. (ei se aina mennyt aivan mallilleen...mutta yritys oli kova! :D ) 

 

 

Lopuksi

 

Erottakaa siis hyvät ihmiset toisistaan ujous, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot!! Älkääkä yrittäkö parantaa itseänne tai muita ujoudesta!!

 

 

P.S. Ujous on mun mielestä oikeestaan söpöä ja mielenkiintoista. Vie enemmän aikaa tutustua, mutta ujoista löytyy oikeita helmiä :) <3