Psykologiassa on suunta, jonka mukaan ihminen tiedostamattomasti hakee kumppania, joka on hänen toisen vanhempansa kaltainen. Minun tapauksessani, koska olen nainen, hakisin kumppania, joka on isäni kaltainen. On myös teoria, jonka mukaan vaihtoehtoisesti ihastuu päinvastaiseen kuin oma vanhempi. Eli etsisin kumppania, joka on täysin päinvastainen kuin isäni, mutta kuitenkin samaa sukupuolta kuin isäni.

 

Kuten huomata saattaa, ajatus on heterokeskeinen ja mallina on perinteinen ydinperhe, jossa on kaksi vanhempaa.

 

Teoriaa on koetettu soveltaa nykypäivään. Esim.etsin alitajuisesti isäni kaltaista henkilöä, riippumatta onko ihastumisen kohteeni mies vai nainen.

 

Mikäli minulla ei olisi ollut isää, niin etsisin arvostamani mieshahmon (esim.opettaja, eno) kaltaista kumppania.

 

Teoriaan jää siltikin muttia:

 

Mitä jos minulla olisi kolme isää ja olisin lesbo? Etsisin kumppania, joka on isäni kaltainen, mutta kuka näistä kolmesta isästä? Sekö, joka on eniten "miehinen"? Ja jos kukaan heistä ei ole "miehinen", niin ketä silloin etsin?

 

Entäpä uusioperheet? Joillakin vaihtuu kumppanit tiuhaan tai vaikkei vaihtuisi tiuhaankaan, niin tilannetta muuttaa, jos se vaihtuu yhdenkin kerran. Jos lapsi viettää puolet ja puolet aikaa molempien biologisten vanhempiensa luona, niin helposti hän päätyy tilanteeseen, jossa molemmilla vanhemmilla on uusi kumppani, jonka johdosta kasvattavia aikuisia on neljä. Ideaalissa tilanteessa jokainen näistä aikuisista osallistuu yhtä lailla lapsen kasvatukseen.

 

 

Teoria käytännössä, otan esimerkiksi itseni:

 

Lyhyesti perhetaustani:

Olen kasvanut suomalaisessa heteroperheessä, joka ei ollut uskovainen (vanhempani kuuluvat kirkkoon, mutta olivat ns.tapauskovaisia), mutta jossa oli perinteiset luterilaiset arvot. (kuten kiltteys, vaatimattomuus, tottelevaisuus, hyvätapaisuus, huolellisuus jne.) Vanhempani ovat sota-ajan lapsia, joka myös näkyy mm.pihiytenä, mutta ei onneksi yltiöisänmaallisuutena. Vanhempani eivät ole rasistisia eikä heitä haittaa seksuaalinen suuntautumiseni (joskin äidille siinä on ollut sulateltavaa). Perheväkivaltaa ei ole ollut ja alkoholia ei juotu lasten läsnäollessa ennen teini-ikää.

Vanhempani olivat keskituloisia/hieman alle. Lapsuuteni vietin rivitalonpätkässä Helsingissä kaukana keskustasta.

Isäni ei koskaan kertonut, ketä äänestää vaaleissa eikä edes sitä, mitä puoluetta kannattaa. Äiti varmaan on joskus kertonut, mutta en muista.

Vanhempani olivat suhteellisen vanhoja, kun synnyin, äiti 37 ja isä 42.

 

Teorian mukaan minä:

Etsisin kumppanikseni miestä, joka on selkeästi minua vanhempi, rauhallinen, huolellinen, tummatukkainen (tai kenties vaaleatukkainen, koska isälläni on ollut harmaat hiukset melkein koko elinikäni), sinisilmäinen, taloudellisesti vakaa ja joka ei hirveästi puhu asioistaan.

Tai vaihtoehtoisesti kaipaisin kumppanikseni isäni vastakohtaa, selkeästi nuorempaa, levotonta, huoletonta, vaaleatukkaista (tai tummatukkaista, koska isällä on harmaat hiukset), ruskea- tai vihreäsilmäistä, taloudellisesti epävakaata ja joka puhua pälpättää.

 

Sitten oikea minä:

Olen ihastunut naisiin ja miehiin. Ennen olin vakuuttunut, etten voisi seurustella naisen kanssa, koska se olisi liian feminiinistä ja koska naiset ovat niin ailahtelevaisia. Tällä hetkellä taas olen sitä mieltä, etten voisi seurustella miehen kanssa, koska se tuntuisi epäluonnolliselta.

Ulkonäöllisesti makuni ei ole rajoittunut. Suomalaiset, ulkomaalaiset, vaaleat, tummat, hoikat, tukevat, miehen näköiset miehet, femmemiehet, naiselliset naiset, androgyynit, rekkikset, kaikissa oma hohtonsa.

Iällisesti olen yleensä ollut kiinnostunut ikäisistäni tai nuoremmista, mutta voisin yhtä hyvin kuvitella seurustelevani vanhemman kanssa.

Jotkut ihastukseni kohteista ovat osanneet pitää taloutensa kunnossa, toiset eivät.

Joillakin ihastuksistani on ollut päihteiden kanssa ongelmaa, toisilla ei.

Kaiken lisäksi olen joskus ihastunut moneen samaan aikaan ja joskus taas olen ihastunut ilman kohdetta. Joskus taas en ole kiinnostunut pitkään aikaan kenestäkään ja haluan vain olla yksin.

 

Voin toki olla poikkeus, joka vahvistaa teorian todeksi, mutta mielestäni teoria on kertakaikkisen kökkö.

 

Millä perustein kumppani siis valitaan?

 

Onhan muitakin näkökantoja esitetty. Joidenkin mielestä hajun perusteella, toiset taas ovat sitä mieltä, että kuopukset hakevat esikoisen kaltaista, vähän hihhulimmat taas ovat sitä mieltä, että kumppanin valinta perustuu sieluyhteyteen, toinen on sielunkumppani (vaikka ne sielunkumppanit sitten vaihtuisivat elämän aikana useaan otteeseen) ja varmasti muitakin teorioita on.

 

Oma teoriani on, että ihminen alitajuisesti hakee kumppanikseen jotakuta, jolla on jokin taito tai ominaisuus, mitä itsellä ei ole. En ajattele kumppania itsestä puuttuvien osien paikkaajana vaan peilinä ja sitä kautta "opettajana". Esimerkiksi entiseltä kumppaniltani opin todella paljon anteliaisuutta ja heittäytymistä. Opin, että voi olla samaan aikaan kepeä, hilpeä ja jalat maassa. Olla huoleton ja realistinen. Olla pienituloinen ja antelias ilman että talous kaatuu. En tiedä opinko noita kaikkia, mutta ainakin huomasin niiden olevan mahdollisia, eikä toisiaan poissulkevia (kuten olin aiemmin ajatellut).

 

Ja sitten on ihmisiä, jotka vetävät seksuaalisesti puoleensa. Ehkä se on jokin haju, ääni, kosketus, tapa olla. Jokatapauksessa jokin herättää halun pyöriä sängyssä (tai missä ikinä), sukupuolesta riippumatta. En usko, että ihmisen perimmäinen syy harrastaa seksiä on lisääntyminen vaan yksinkertaisesti se, että se tuntuu hyvältä. Sivutuotteena saattaa syntyä vauvoja, mikä on hyödyllistä ihmislajin jatkuvuuden kannalta, mutta en usko, että se on seksin ainoa tarkoitus.

 

Koska uskon myös ns.yliluonnollisiin asioihin ja jälleensyntymiseen, uskon myös, että on ihmisiä, joiden kanssa olen sopinut alustavasti ennen syntymääni tapaavani. En usko, että heistä jokainen on tarkoitettu suureksi elämänmittaiseksi rakkaudeksi vaan että jatkan jotain, minkä olen toisessa elämässä aloittanut hänen kanssaan. Kuulostaa kenties epäromanttiselta, mutta en ajattele sen sulkevan romantiikkaa ja tosirakkautta pois. En ylipäänsä näe rakkautta syntyvänä ja kuolevana, rakastumisen huuman kylläkin. En myöskään ajattele, että sielunkumppanini olisi joka elämässä puolisoni vaan se voi olla yhtä hyvin lapseni tai ystäväni. En ajattele sieluyhteyttä seksuaalisena vaan jonain, jonka "vain tuntee" ja näkee silmistä. Ajattelen sielun olevan androgyyni ja ajaton. Sinisilmäisenä ajattelen sielun myös olevan rakastava ja hyväntahtoinen.

 

Oikeastaan ajattelen, että kaikenmaailman teorioissa on totta toinen puoli. Eikä minulle oikeastaan ole väliä, mikä on perimmäinen totuus. Itseasiassa vastustan ajatusta, että kaikelle pitäisi olla yksi ainoa totuus, joka pätee joka ikisessä tilanteessa.