Olen viime aikoina pohdiskellut paljon ihmisen kuulumista luontoon. Ihmisen eläimellisyyttä. Ihmisen ihmisyyttä. Ihmistä ihmislajina.

Onko mikään muu eläinlaji niin kovasti koettanut kiistää olevansa eläin?! Onko millään muulla eläinlajilla yhtä kova hinku yrittää tehdä mahdottomasta mahdollinen, järjettömästä järkevä? Onko millään muulla eläinlajilla tarvetta olla erilainen ja ainutlaatuinen?

Meillä on Suomessa kaktuksia, trooppisia kasveja, karvattomia koiria jne. Mikä ihme tarve ihmisellä on tuoda kylmään pohjoiseen lajeja, jotka eivät ilmiselvästi täällä viihdy?

Monet eläimet tekevät pesän itselleen, niin ihmisetkin. Mutta luultavasti ainoana eläinlajina meillä asumustemme ulkonäöt vaihtelevat kovasti. Kerrostaloja, linnoja, maataloja, tönöjä, telttoja, asuntoautoja jne.

Ihmiset ovat laatineet sääntöjä, ohjeistuksia ja lakeja, jotta yhteistyö sujuisi vai kenties koska ihmiset pitävät hallinnan tunteesta? Kuka niitä sääntöjä noudattaa? Kukaan ei täysin. Voimassa ovat viidakon lait: ihminen käyttäytyy ihmislajille tyypillisellä tavalla ja aina sillä tavalla, mikä on hänelle itselleen kannattavaa. Eikö?

Apinalauma päästelemässä ääniä, sitä me olemme. Uskomme olevamme tärkeä apinalauma, vaikka pikemminkin olemme sairaus koko maapallolle. Uskomme olevamme kyvykkäitä, suorastaan luomakunnan tärkeimpiä otuksia, vaikka ympärille katsoessamme, me käyttäydymme hyvin tehottomasti ja järjettömästi, emme sen paremmin yksilöä kuin yhteisöäkään kunnioittaen.

Jos kieltä ei olisi keksitty, luokittelisimmeko me asioita vähemmän ja keskittyisimmekö enemmän nykyhetkeen ja olemiseen?