On suurien mietteiden aika. Työstä.

 

Olen koulutukseltani sosionomi. Draamaan ja mielenterveystyöhön erikoistunut.

Olen ollut töissä vanhainkodeissa, ensikodissa, päiväkodeissa, lastenkodeissa, koulunkäyntiavustajana, vuodeosastolla, sosiaalivirastossa ja asumispalvelutyöntekijänä.

 

En opiskellut alalle siksi, että se olisi kutsumukseni ja suuri unelmani, mutta mielenkiintoiselta ala vaikutti ja sillä alalla riittää töitä. Opinnoissakin oli paljon mukavaa. Oli luovia kursseja, musiikin terapeuttista käyttöä, liikunnan ja kuvaamataidon käyttöä, psykologiaa, kaikenlaista. Tykkään yhäkin ryhmien ohjaamisesta.

Mutta. On olemassa mutta.

 

Teoria ja käytäntö eivät kohtaa. Sosiaali- ja terveysalan koulutuksessa harjoitellaan ja opetellaan teoreettisesti, mikä olisi tehokkain tapa auttaa ihmisiä. Käytännön työssä tehdään niinkuin aina on tehty.

 

Esimerkiksi voin vakuuttaa, että vaikka kiristys, uhkailu ja lahjonta eivät kuulu sosiaali-ja terveysalan koulutukseen eikä niitä tutkitusti pidetä tehokkaina menetelminä, ne ovat käytössä niin lasten kuin aikuistenkin kanssa. Oikeastaan kaikissa paikoissa, missä asiakas täytyy saada tekemään jotakin, mitä työntekijä haluaa. Ei sitä tietenkään heti käytetä. Ensin käytetään kehotusta.

 

Oletteko huomanneet, että eri aloilla työskentelevillä ihmisillä on erilainen tapa puhua? Kärjistetysti: Puhelinmyyjät puhuvat teennäisen innostuneella ja suostuttelevalla äänellä. Kauppiailla taas on ystävällinen ja helposti lähestyttävä "Kuinka voin olla avuksi?" - ääni. Joogaopettajilla on rauhallinen ja tasapainoinen ääni. Jumppaohjaajilla taas on käskevä ja kannustava "vielä jaksaa!"-ääni. Lääkärit puhuvat arvovaltaisella "minä tutkin asiaa ja tiedän ratkaisun" – äänellä. Sairaanhoitajilla taas on tapana puhua hieman huolestuneella, myötätuntoisella ja rauhoittavalla äänellä.

Sosiaalialallakin on omantyyppinen ääni. Se on osaava, mutta kuitenkin asiakkaan kanssa samalla viivalla pysyttelevä "en välttämättä tiedä vastausta, mutta otan asiasta selvää!", sen on myös inhimillinen ja iloinen, lähes kaverillinen.

Näillä kaikilla äänillä on tarkoituksensa. Sosiaalialan äänen tarkoituksena on voittaa asiakkaan luottamus ja saada asiakas motivoitumaan.

 

Mikäli tämä hymyillen kehotettu lause ei tuota tulosta, suurin osa sosiaalialan työntekijöistä siirtyy suostutteluun ja asioiden selittämiseen ja siitä sitten

käskyttämiseen ja kiristys, uhkailu ja lahjonta- toimintamalliin. Mikä kyllä tuottaa tulosta, mutta on kovin raskas ja kuluttava molemmille osapuolille. Sen lisäksi se johtaa ajan mittaan siihen, että asiakas ei tee asioita oma-aloitteisesti vaan tottuu siihen, että häntä pitää "potkia perseelle", ennen kuin oikeasti on tehtävä jotain.

Juuri tästä syystä tätä tekniikkaa ei opeteta sosiaalialan koulutuksessa. Itseasiassa en muista, että koulutuksessa olisi annettu käytännön neuvoja (tietysti keskustelu, mutta mikä neuvoksi kun keskustelua on jo yritetty), miten toimia, mikäli jokin asia pitää saada tehdyksi, mutta asiakas ei ole halukas yhteistyöhön.

 

Tämä kiristys-uhkailu-lahjonta-toimintamalli ei sovi luonteelleni alkuunkaan. En pidä siitä, enkä kannata sitä muutenkaan. Kaikenlisäksi se ei ole tehokas.

 

Sosiaali-ja terveysalalla ei myöskään suinkaan ole töissä pelkkiä auttamishaluisia ja organisointikykyisiä ihmisiä. Siellä on töissä kaikenlaisia ihmisiä. Kertauksen vuoksi: KAIKENLAISIA ihmisiä. Mieleltään terveitä ja mieleltään sairaita ihmisiä. Keholtaan terveitä ja keholtaan sairaita ihmisiä. Se, että he ovat työntekijän asemassa, ei tarkoita, että he olisivat taitavia, päteviä ja osaisivat työskennellä sekä tiimissä että itsenäisesti.

 

Työtä ei myöskään tehdä siksi, että asiakkaan/potilaan(sos.alalla on asiakkaita, terveysalalla potilaita) järjestyisivät parhain päin ja asiakkailla/potilailla olisi hyvä olla. Se on toki tavoite, mutta vain toissijainen tavoite.

Yhteistä kaikille paikoille on (ja olen tehnyt keikkaa monissa paikoissa):

Kunhan kulissit ovat kunnossa!! Se on pääasia!! Etenkin firman tai yksikön kulissit!!

 

Ei työhyvinvointipäiviä järjestetä työhyvinvoinnin takia. Työhyvinvointihan tulee mahdollisimman vähästressisestä arjesta ja hyvästä työilmapiiristä. Työhyvinvointipäiviä (joita on noin kerran vuodessa) järjestetään, jotta se kuulostaa ja näyttää hyvältä. "Meillä välitetään työntekijöistä!"

 

Myös työtä tehdään niin, että vaikuttaa siltä, että asiat tulevat hoidetuksi eli hoidetaan akuuteimmat asiat ja haudataan muut odottelemaan päivää parempaa.

On totta, että kyse on myös rahasta, mutta kyse ei ole pelkästään rahasta. On työpaikkoja, missä työntekijät juttelevat kahvihuoneessa tai surffaavat netissä sen sijaan, että olisivat asiakkaiden kanssa. He työskentelevät silloin kun pomo on paikalla ja silloin kun on pakollisia akuutteja asioita tehtävänä.

 

Minusta on erittäin turhauttavaa työskennellä vain siksi, että kulissit pysyvät kunnossa. Että papereissa ja ulkopuolisista näyttäisi, että toiminta on laadukasta ja tehokasta.

Voin vakuuttaa, että olen yrittänyt vaikuttaa järjestelmään. Olen jakanut tietoa, esittänyt ratkaisuehdotuksia käytännön puoliin, ottanut asioita esille ja kysynyt kysymyksiä. Jotain pientä edistystä olen saanut joissain käytännön seikoissa, mutta suurempiin rattaisiin ei ole ollut vaikutusta. Yhä edelleen työtä tehdään sen takia, että kulissit olisivat kunnossa. Se on asia, mistä ei saa puhua. Puhuin siitä kuitenkin ja sain palautetta, negatiivista sellaista. Se on vaiettu asia. Jokainen leikkii, ettei sitä ole olemassakaan. Koska onhan se noloa ja ennen kaikkea: Se turmelee kulissit, joita vaivalla pidetään yllä!!

 

En usko mihinkään salaliittoteoriaan, jossa on "päättäjiä" liittoutuneina ruohonjuuritason työntekijöitä vastaan. Luulen, että oikeastaan kyse on vain siitä, että ihmiset yksilötasolla, melkeinpä kaikki, elävät elämäänsä ja varsinkin tekevät työtään niin että siinä ei näytä olevan moitteen sijaa. Toki jokainen tekee virheitä, mutta on parempi piilottaa ne, koska...niin. Ei ole mukavaa saada moitteita, varsinkin kun on yrittänyt parhaansa. Ja koska lähes kaikki ihmiset toimivat samalla tavoin, yhteiskunta tietysti näyttää siltä, miltä yhteiskunnassa olevat ihmisetkin.

Niin simppeliä, niin inhimillistä ja niin turhauttavaa.