Polyamoria, monogamia...

Kannatin polyamoriaa, koska mielestäni rakkaus ei ole kuin piirakka: kun rakastaa yhtä, toinen saa koko piirakan, kun rakastaa kahta, molemmille on puolikas piirakka, kolmannen rakkauden ilmaantuessa saa jokainen enää kolmasosan piirakasta.

Olen yhä edelleen sitä mieltä, että rakkaus ei ole piirakan mallinen. Sen sijaan aika on. Kun seurustelee yhden kanssa, hänelle on aikaa. Kahden kanssa aikaa on puolet. Kolmannen kanssa kolmasosa jne. Ellei halua lopettaa opiskelua ja/tai työntekoa sekä kavereiden tapaamista seurustellakseen mahdollisimman monen kanssa, on tehtävä valinta kelle aikaansa antaa. 

Seurustelen. Hyvin pitkästä aikaa. Yksiavioisesti. Hyvin pitkästä aikaa. En tiedä mitä tästä tulee. Olen hämilläni.

Huomaan, etten ole kovin hyvä seurustelussa. En ole hyvä herkän ja epävarman ihmisen kanssa. En ole hyvä tukemaan toista. En ole ritarillisen suojeleva nainen. 

Olen itsenäinen. Unohdan, että asiat on tarkoitus tehdä yhdessä. Unohdan, että minun kuuluu pitää kädestä kiinni silloin kun toista pelottaa. Unohdan, että toista pelottaa. Kuvittelen, että hän uskaltaa samoja asioita kuin minäkin - ja myös pelkää samoja asioita kuin minäkin. Kuvittelen, että hän haluaa tehdä asiat samoin kuin minä. Hän tahtoo toisin, monia asioita toisin, koska hänellä vain on tapana toimia toisella tavalla kuin minä. Enkä minä käsitä.

On oikeastaan hyvin vähän asioita, joita käsitän. Kun on kaksin, on myös kaksi tahtoa, kaksi mielipidettä, kaksi näkökulmaa, kaksi tapaa toimia, kaikkea kaksi. Minä ymmärrän kaikesta siitä vain puolet, oman osani.

Minua ei ahdista sitoutua, päinvastoin, olen utelias. Sinä ja minä, kahdestaan. Kuinka kauan? Ajasta ikuisuuteen?

Monosuhde aiheuttaa lievää painetta. En tiedä kuinka paljon saa tai kuuluu kertoa. Missä menee raja? Tuleeko kertoa menneisyydestä kaikki, jokaikinen teinipussailukin, että toinen varmasti pitäisi rehellisenä ja luotettavana? Tuleeko kertoa, että kavereina on myös entisiä kumppaneita ja heiloja? Pitääkö jättää kertomatta, kun on kiinnostunut jostakusta, ettei toinen vain luule, että petän ja jätän?  

Olemme molemmat varautuneita. Ehkä siksi, ettei kumpikaan oikein tiedä, miten olisi paras ja miten olisi tekemättä samoja virheitä kuin edellisissä suhteissa. Tai ehkä se on vain minä, joka tunnen oloni varautuneeksi ja epävarmaksi? 

Aiempiin suhteisiin nähden erikoista on, etten mieti olenko riittävän ihastunut voidakseni seurustella. Seurustelen, koska juuri nyt se tuntuu hyvältä.