Innostuspuuskat ovat kai jossain määrin tavallisia jokaiselle. Jokin asia, ihminen tai tekeminen vain tempaisee mukaansa, koska se on "Niiiin järjettömän kivaa!!"

 

Minusta kuitenkin tuntuu, että olen suorastaan erikoistunut innostuksen voimalla elämiseen. Jos inspiroidun jostain, en saa asiaa pois mielestäni ennen kuin olen toteuttanut sen. Viimeajoista esimerkkeinä rastojen teko. Sain inspiksen rastoihin maanantai-iltana ja aloin heti hommiin. Viime päivät en ole paljon muuta tehnytkään kuin väsännyt rastoja itselleni. Rastoitin ja puhuin puhelimessa. Rastoitin, kun oli vieraita kylässä. Rastoitin ja kuuntelin musiikkia. Rastoitin ja rastoitin.

 

 

Ailahtelevainen tuuliviirikö?

 

Kuulostaa varmasti päähänpistojen mukaan toimimiselta. Äitini onkin sanonut minulle, että olen ailahtelevainen tuuliviiri (eikä hän ollut ensimmäinen eikä tuskin viimeinenkään). Siltä se kieltämättä vaikuttaakin ulospäin, mutta tosiasiassa oikeastaan kaikki innostuspuuskani ovat hautuneet sisälläni jo pidempään. Esimerkiksi rastoja olen miettinyt noin seitsemän vuotta. Vaikka välillä olen surffannutkin netissä erilaisia rastoja katsellen, niin koskaan aiemmin ei kuitenkaan ole tuntunut "nyt vois laittaa!" vaan se pysyi mielessäni "olisi kiva joskus". Maanantai-iltana into vain tuli jostain ja rupesin hommiin.

 

 

Itämisaika 1 – 5475 vuorokautta

 

Esimerkkejä vuosien hautumisesta on lisääkin. Benji-hyppy oli hautunut mielessäni vähintään kymmenen vuotta. Syntymäpäivänä vain tuli se fiilis ja sitten hyppäsin. Nenäkorusta olen haaveillut noin 15 vuotta. Tänä kesänä tuli olo, että "nyt laitan sen!" ja kävelin lävistysliikkeeseen varaamaan aikaa. Ainoa syy, mikä esti, oli, että olisi pitänyt olla kuukausi uimatta ja saunomatta. Ei sopinut kuvioihin. Syksyllä sitten. Toteutan varmasti!

 

Kaikki ei tietenkään ole hautunut mielessäni vuosia, mutta lyhimmilläänkin itämisaika on "yön yli", ei tunteja saati minuutteja. Nämä muhivat ideat ovat tosin yleensä vain puolitietoisia, ne häivähtävät mieleen, kun joku muistuttaa niistä ja olo muhivasta ideasta on lähes aina "ois kiva" ja sitten se vain lipuu pois mielestä.

 

 

Siis en varmasti ikinä!!

 

Välillä käy myös päinvastoin: aluksi tyrmään idean täysin "en varmasti koskaan!! miten tyhmää!!" Näin kävi puhumattomuuden kanssa. Silloinen kumppanini kertoi ystävästään, joka on maanantaisin aina hiljaa. Minusta siinä ei ollut mitään järkeä. Meni pari vuotta ja kokeilin olla päivän hiljaa. En muista syytä miksi, mutta pidin siitä ja halusin olla uudestaan hiljaa! Meni viikko ja olin taas päivän hiljaa. Siitä ei mennyt kuin pari viikkoa ja sitten olinkin kuukauden puhumatta... Jossain alitajunnassa sekin oli varmasti itänyt pikkuhiljaa, vaikka en ollut sitä tiedostanut.

 

Lesbojen suhteen itämisaika oli hyyyyyvin pitkä. Tytöistä olen tykännyt niin kauan kuin muistan, mutta lesboille lämpeneminen kesti. Muistan, kuinka noin kymmenen vuotta sitten minulla oli deittipalstalla ilmoitus. Halusin tapailla tyttöjä, mutta ignoorasin kaikki lesbot. Aivan sama olivatko he femmejä, poikatyttöjä vai androgyynejä tai jotain siltä väliltä. Ei minulla ollut mitään lesboja vastaan, mutta ajattelin, että naisen pitää olla bisse, muuten emme ymmärrä toisiamme ja ehdottomasti pitää olla femme. Ehkä minulla oli muitakin "loistavia" perusteluita, mitä en nyt vain muista. Ajattelin myös, etten missään nimessä voisi seurustella pitkäaikaisesti naisen kanssa, koska se olisi liian feminiinistä. Nauroin myös hetero- tai bissenaisille, jotka huomaavat aikuisiällä yhtäkkiä olevansa lesboja.

Edellisen (hetero)suhteen jälkeen kaikki on käännähtänyt päälaelleen. Maku on muuttunut. Femmeissä ei edelleenkään ole mitään vikaa, mutta jostain syystä "rekkikset" ja androgyynit (L-koodin Shane... <3 ) kääntävät pään. (mutta liian maskuliininen ei saa olla! romanttinen tunteellinen herkkis pitää olla sisältä, se on must!!) Kaiken lisäksi itsekin tunnen lesboutuneeni. Suhde miehen kanssa tuntuu toooodella omituiselta ja kaukaiselta, suorastaan epäluonnolliselta. (Naiset taas ovat niin ihquja söpötyksiä, että sulan ja pyörryn! <33 Aww!!)

Tämäkin muutos oli varmasti hautunut vuosia sisälläni ja vain tuli esiin, kun olin sille kypsä.

 

 

Se kesti vain hetkisen?

 

Innostuspuuskani eivät kestä ikuisesti vaan ovat, kuten nimikin jo kertoo, puuskia, mutta mielenkiinto samaan aiheeseen on pysyvää. Kestokiinnostuksia ovat esimerkiksi kirjoittaminen, liikunta (taistelulajit, tanssi, uinti, jooga), kauneus (mukaanlukien sisustus yms.), luovuus, kasvit ja mystiikka. Välillä kirjoitan paljon, välillä taas en juuri mitään. Välillä treenaan monta kertaa viikossa, välillä hyvä jos kerran kuussa. Kuitenkin jostain se inspiraatio aina löytää tiensä uudelleen luokseni.

 

Ihmissuhteeni ovat myös pitkiä. Vaikka joskus tuleekin vietettyä tietyn/tiettyjen ihmis(t)en kanssa todella paljon aikaa ja toisten kanssa taas vähemmän, niin ei ne toiset jää elämästä pois. Se on aaltoliikettä. Jossain vaiheessa tulee vietettyä "niiden unohdettujen" kanssa aikaa runsaasti ja toiset taas jäävät vähemmälle huomiolle. Kaikki pysyvät mukana jokatapauksessa. Tästä ääriesimerkkinä tämän vuoden yksi iloisimmista tapauksista. Törmäsin kadulla entiseen hyvään ystävääni. Emme olleet olleet yhteyksissä vuosiin, koska ystävälläni meni vähän liiankin lujaa ja me vain liusuimme erilleen. (mikä harmitti moneen kertaan!!) Siinä kadulla kuitenkin halasimme, juttelimme, vaihdoimme numerot, tapasimme ja kaikki oli aivan niinkuin ennenkin. Ihan kuin olisimme tavanneet viimeksi eilen. Ainoana erona, että jutellessa tajusi, miten uskomaton ikävä toista oli ollut (joskus ikävän määrän tajuaa vasta kun tapaa toisen pitkästä aikaa). Ihana ihminen!! <3

 

 

Onko innostuspuuskat ongelmallisia?

 

Minun kannaltani innostuspuuskat ovat hauskoja ja vievät mennessään. Muistan, kun menin ranskan kurssille. Olisin halunnut opiskella ranskaa jo ala-asteella, mutta sitä ei ollut koulussa tarjolla. Lukiossa olisi ollut, mutta opiskelin jo neljää eri kieltä samanaikaisesti ja ranska tuntui liialta. Lukion jälkeen kuitenkin ilmottauduin ranskan kurssille intoa puhkuen. Lainasin oheismateriaalia: musiikkia, elokuvia, lastenkirjoja, ihan kaikkea mahdollista. Tunneilla istuin eturivissä, viittasin ahkerasti ja imin itseeni jokaisen tiedonmurusen. Kurssien numerot olivat innostukseni mukaisesti 9 tai 10. Intoa kesti puoli vuotta. Sitten se loppui. En vain jaksanut. Mielenkiinto ei ole vieläkään loppunut, kieli on yhtä ihana kuin ennenkin (ranskankieliset laulut vievät yhä sydämeni!), mutta en koe tarvetta opiskella kieltä.

 

Innostusten vaihtuvuudessa ongelma on, että ne näyttäytyvät toisille tempauksina, jotka alkavat aivan tuulesta temmattuina. Ne myös näyttävät lopahtavan noin vain, vaikka tosiasiassa kiinnostukseni on alkanut hamasta menneisyydestä ja jatkuu hamaan tulevaisuuteen.

 

Toisenkin ongelman olen havainnut: Olen vasta viime vuosina tajunnut, että mikäli olen innostunut jostain todella paljon, niin ympärillä olevat eivät luultavimmin ole. Eikä heillä sen takia ole sitä valtavaa energiamäärää käytössä kyseistä asiaa kohtaan. Se, ettei muut ole innostuneet samasta aiheesta, ei sinänsä ole uusi juttu, mutta en ollut kiinnittänyt asiaan aiemmin huomiota, koska yleensä innostun yksintehtävistä asioista, kuten jostain tietystä liikunnasta tai vaikka nyt blogin kirjoittamisesta (jota sitäkin olen muuten miettinyt vuosia, tänä kesänä inspiraatio vain iski). Tai jos innostukseni koskee reissua, niin intoni yleensä vain kasvattaa reissukaverin matkakuumetta. On kuitenkin asioita, jolloin toinen ei käy yhtä suurella liekillä, ihan vain siitä syystä, ettei ole ylipäänsä niin palavaista sorttia. Jos vaikka innostun opettamaan jotain, niin oletin (huom! En enää oleta!), että oppilas / oppilaat ovat yhtä innostuneita kuin minä ja tyyliin huutavat "Jee!" (lapset ovat ihania oppimisen suhteen!!) ja tietysti turhauduin, kun vastaanotto ei ollutkaan intoni mukainen. 

 

Tuskin tästä tulen muuttumaan. Tälläinen minä olen ollut pienestä saakka, varmasti koko perhe voi todistaa ja ystävät myös. Ei kai siinä mitään pahaa. Kenties olisi ehkä syytä kuitenkin mainita luonteenpiirteestäni uusille ihmisille ja itseasiassa vanhoillekin. Tehdä selväksi, että oikeastaan ailahtelen todella vähän, minä vain ilmennän itseäni, höm, tavallista näkyvämmin ja kausiluontoisemmin.