Pidän ihmisistä erittäin paljon, mutta sitten tulee aikoja, jolloin yksinkertaisesti riittää. Nyt alkaa olla se hetki. Olen kyllästynyt. Kaipaan pois kaupungin hyörinästä ja asfalttiviidakosta. Haluan luontoon. Tahdon mennä halaamaan puita, juttelemaan keijukaisille, laulamaan metsälle, juoksemaan paljain varpain menninkäisten kanssa ja sukeltamaan vedenneitojen kanssa. En jaksa kiinnostua onnettomista ihmiskohtaloista, en suurista tunteenpurkauksista, en dramaattisista käänteistä, en elämää suuremmista rakkaustarinoista. Aivan sama, en ole kiinnostunut.

Eikä se ole sitä, että olisin lakannut välittämästä. Olen ollut tälläinen koko elämäni. Kehrään rakkaideni sylissä ja olen valmis taistelemaan lähimpien puolesta kynsin hampain, mutta kuljen aina omia polkujani.

Nyt alkaa taas olla se aika, kun tie vie. Jäljellä viimeiset viisi päivää töitä, sitten jokunen päivä tehden jotain ex tempore ja sitten taidankin pakata rinkan. Peukuttaa itseni jonnekin. Elää kepeästi vailla suunnitelmia ja tuntea kuinka tyhjä kantaa. Teen kukkaseppeleen ja kruunaan itseni metsän keijuksi. Istun jonnekin pientareelle ja nauran keijujen hassuille jutuille. Haistelen kukkia ja keräilen kauniita kiviä. Kuuntelen kuinka tuuli supattaa korvaani tarinoita ja kirjoitan niitä ylös.

Tarvitsen sitä. Näännyn, jos en pääse hetkeksi pois ihmisten luota. Maailmassa on niin paljon muutakin kuin ihmiset ja heidän tarinansa. En ole enää seikkailunjanoinen nuori kissa. Olen rauhoittunut ja pidän chillistä tahdista. Kissa kuitenkin.

Sitten kun olen sopivasti karkeloinut keijujen kanssa, halaillut puita ja sukellellut järvissä niin palaan aina rakkaideni luokse. Pusken jalkaa ja hyppään syliin kehräämään. <3