Lainaan tähän Jorge Bucay:n tekstin:

"TARINA ILMAN TOISTA

 

Hän kulki välinpitämättömänä tietä pitkin, kun äkkiä hän näki sen.

Polun vieressä oli jättiläismäinen käsipeili. Oli aivan kuin se olisi odottanut häntä.

Hän meni lähemmäs, otti peilin käteensä ja katsoi sitä.

Kuva oli selkeä.

Hän ei näyttänyt enää kovinkaan nuorelta, mutta vuodet olivat kohdelleet häntä lempeästi.

Siitä huolimatta hänestä oli hieman epämiellyttävää nähdä oma kuvansa.

Hänen kasvonsa olivat jäykät, ja se toi hänen mieleensä hänen elämänsä katkerimmat asiat.

Inhon,

väheksymisen,

väkivallan,

hylkäämisen,

yksinäisyyden.

 

Hän olisi tahtonut ottaa peilin mukaansa, mutta äkkiä hän luopui ajatuksesta. Elämässä oli aivan riittävästi epämiellyttäviä asioita: niitä ei tarvittu enää ainoatakaan lisää.

Hän päätti lähteä tiehensä ja unohtaa sekä kulkemansa tien että tuon hävyttömän peilin.

Hän käveli tuntikausia ja yritti vastustaa kiusausta palata peilin luo, mutta tuo mystinen esine veti häntä puoleensa kuin magneetti metallia.

Hän taisteli houkutusta vastaan ja kiirehti askeliaan.

Hän hyräili typeriä sävelmiä, ettei hänen tarvitsisi miettiä näkemäänsä kammottavaa peilikuvaa. Hän alkoi juosta ja pääsi lopulta kotiin. Hän oli elänyt samassa paikassa niin kauan kuin muisti. Hän riisui vaatteensa sängylle ja työnsi päänsä vuodevaatteiden alle.

Hän ei nähnyt mitään: ei tietä, ei peiliä, ei itsensä kuvajaista. Hän ei kuitenkaan pystynyt unohtamaan niitä.

 

Peilikuvasta näkyi kostonhimo,

kärsimys,

yksinäisyys,

rakkaudettomuus,

hätä,

väheksyntä.

 

Oli asioita, joita ei voinut sanoa ääneen eikä ajatella...

 

Mutta hän tiesi, mistä koko juttu oli saanut alkunsa...

Se oli saanut alkunsa eräänä yönä yli kolmekymmentä vuotta sitten...

Lapsi oli ollut hädissään ja itkenyt järven rannalla muiden ihmisten ilkeiden tekojen vuoksi...

Sinä yönä lapsi oli päättänyt pyyhkiä ikiajoiksi pois yhden asian maailmastaan.

Yhden asian.

Vain yhden.

Toisten läsnäolon, toisten ahdistavan läheisyyden.

Sanoinkuvaamattoman asian: toiset ihmiset ja heidän läsnäolonsa.

 

Ellei heitä enää mainitsisi, heitä ei enää kaipaisi...

Ja sitten ei olisi enää mitään syytä ajatella tarvitsevansa heitä...

Ja kun hän ei enää kaipaisi eikä tarvitsisi heitä, hän olisi vihdoinkin vapaa..."