Lokerointi on hyväksi!

On ihmisiä, joiden mielestä lokerot ovat hyvä keksintö. Elämä on suunniteltu minuutilleen, tavarat ovat omilla paikoillaan, asioilla on selkeä tärkeysjärjestys, pukeutumistyyli on tietynlainen, musiikkimaku vuodesta toiseen samanlainen, ihmisryhmät ovat selkeinä mielessä ”mustat, valkoiset, ikävät, mukavat, heterot, homoseksuaalit, lihavat, laihat, hipit, keskiluokkaiset, sosiaalipummit, uraihmiset” jne.

 

Lokerointi on pahaksi!

On myös ihmisiä, jotka eivät pidä lokeroinnista. Heidän mielestään luokittelu ja etenkin ihmisten luokittelu jonkinlaiseksi on typerää ja mustavalkoista. Elämä on kokonaisuus, jota kuuluu katsoa monessa eri valossa. Mitään ei pidä määritellä liian tarkasti eikä elämää pidä suunnitella liian paljon.

 

Hyväksipahaksi

Minä olen vaihteeksi taas onneton ongelmainen väliinputoaja.

Minusta olisi loistavaa, jos kaikki, ihan kaikki, olisi omissa sievissä pikku lokeroissaan! Kalenterista voisi katsoa, mitä huomenna tapahtuu. Jokaisella tavaralla olisi oma paikkansa. Maku musiikin, vaatteiden, ruoan ja ihan kaiken suhteen pysyisi samana. Minulla olisi selkeä käsitys tulevaisuudestani. Ihmiset olisivat mukavissa pikku ryhmittymissä mielessäni ”noi on aina tollasia”.

 

Lokerointi on kätevää keskustellessa! Abstraktin ajatusmössön sijasta toinen saa selkeän kuvan, mistä puhun, kun lokeroin asian tai ihmisen.

 

Jos lokeroisin jokaisen, voisin kävellä kadulla ja ajatella ”v***u mikä spurgu, hankkis itelleen elämän!” tai vaikka ”Helvetin päättäjät! Kattokaa vähän mitä te teette tälle maailmalle!” Näin kyllä teenkin, koska se on vapauttavaa ja vie pois huonoa tuulta. (Toimii myös toisinpäin ”Toi on Ihana!!”) Pääasiassa kohtaan kuitenkin ihmiset ihmisinä. Maailma tuntuu olevan pelkkiä peilejä täynnä. Jokaisesta vastaantulevasta ihmisestä löydän jotain samaa kuin itsestäni. Löydän jotain samaa jopa tuolinjalasta ja sähköjohdosta.

 

Tyylin suhteen sama asia. Esimerkiksi viime vuonna pidin korkokengistä, ne tuntuivat minun jutultani, nyt viihdyn lättäpohjissa. Tänä keväänä iski hirveä himo lävistyksiin, tatuointeihin ja shokkiväreihin, mitä en ole ennen hinkunut itselleni. Musiikkimakuni yltää iskelmästä räppiin. Kotini on ollut luovassa kaaoksessa jo monta kuukautta, mutta viime vuonna tykkäsin pitää kotini todella järjestyksessä.

 

Ihmiset pystyn määrittelemään tyylillisesti ja ajatusmaailmallisesti ryhmiin, mutta en osaa ajatella ”tuo on läpeensä paha tai läpeensä hyvä ihminen” Tuosta tuli mieleen, että meillä kävi yhteisössä asuessani kylässä hyvin katkeroitunut ihminen, joka sanoi suunnitelleensa WTC:n kaksoistornien pommitukset. En oikeastaan tiedä, miten hän meille eksyi, koska kukaan yhteisöstämme ei tuntenut häntä. Hänellä ei itseasiassa ollut ollenkaan tuttuja Suomessa. En tiedä oliko hän oikeasti iskujen takana, mutta jo se, että henkilö itse kertoi tosissaan olevansa iskujen takana, on...no hieman epätavallista. Tämä mies punkkasi meillä noin viikon verran. Ei varastanut, ei sotkenut, ei ollut pelottava, mutta oli negatiivisin ihminen jonka olen koskaan tavannut.

 

Palaan lokerointiin. Olisi niin helppoa, jos kaikesta ajattelisi mustavalkoisesti. Paljon yksinkertaisempaa kuin nähdä itsensä jokaisessa ihmisessä, asiassa ja tunteessa. Olisi helppoa, jos tuntisi, että maailmankaikkeus on ulkopuolellani eikä sisäpuolellani.

Haluaisin selkeästi määritellä etenkin itseni, mutta heti kun siirrytään faktoista (töissäkäyvä, normaalipainoinen, nainen, 30-vuotias) kuvaamaan adjektiiveilla (ahkera, laiska, tavallinen, erikoinen, poly, mono, lesbo) niin asiat mutkistuvan niin paljon, että aivot menevät solmuun.

Todellakin ihailen ihmisiä, jotka a) joko ajattelevat todella mustavalkoisesti tai

b) pystyvät olemaan lokeroimatta itseään ja muita. Minä olen tämänkin suhteen semi...argh!

 

 

Summa summarum

Lokerointi on mukavaa ja lokeroin, minkä kerkeän. Elämä ei valitettavasti mahdu lokeroihin. Aina syntyy sekatavaralaatikoita ja suurin osa elämästä on sanojen ulottumattomissa.