On in kehittää itseään henkisesti. Tutkiskella itseä. Olla tietoinen.

Tein sitä itsekin pitkään. Pidin sitä suoranaisena onnen avaimena, arvelin, että sen avulla löytää itsensä, muuttuu tasapainoiseksi ja itselleen riittäväksi ihmiseksi. Pääsee pois ahdistuksesta ja masennuksesta.

Vuosien yrityksen jälkeen huomasin olevani umpikujassa. Analyysia analyysin perään, syvällistä pohdiskelua, asioiden tarkastelua monista näkökulmista, ennakkoluulottomasti eri vaihtoehtojen kokeilemista - silti, kaikki pysyi ennallaan. Masennus pysyi, ahdistus pysyi. Ainoa ero entiseen oli, että olin rehellinen itselleni, uskalsin katsoa pimeitä puoliani, myöntää virheeni. Ongelma oli siinä, että niitä virheitä riitti. Kyllä, ulkonäköongelma oli ratkaisu, riitin itselleni. Sitten tuli luonne, en todellakaan riittänyt itselleni. Huomasin olevani kertakaikkisen hankala luonne, en todellakaan hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Luonnetta piti siis kehittää sopivaan suuntaan. Tiukempi ja tiukempi itsekuri. Kunnes olin kuristua omaan tiukkuuteeni. Suoritin elämääni. Sitten piti ratkaista ongelma nimeltä suorittaminen. Löysempää löysempää, täytyy olla rennompaa, rennompaa. Kaikki muuttui yhä vain mutkikkaammaksi. Piti samaan aikaan jalostaa omaa luonnetta "koska enhän mä voi tälleen suutahdella ihmisille enkä olla näin dramaattinen jne.", hyväksyä itsensä ja relata. Mahdoton yhtälö, ei kukaan voi pinnistellä ja rentoutua samaan aikaan.

Minä sitä, minä tätä, minä tota. Siihen johti minun vuosien itseni kehitys. Aikomus oli hyvä, tarpeellinenkin, mutta johti aivan muualle kuin halusin. Omasta navasta tuli maailman keskipiste. Minä olin kaikkeen syy. Minua piti kehittää. Minun muutoksen myötäni koko minun maailmani muuttaisi suuntaansa. Minä olin vastuussa kaikesta.

Minun kehittäessäni itseäni suljin samalla silmät muulta maailmalta, olihan tärkeää kehittyä ja olla tarkkana, mitä minussa tapahtuu. Minä osasin sanoa miltä minusta tuntuu. Minä osasin myös kertoa, mistä syystä ajattelin kuten ajattelin ja miksi päädyin tekemään sitä, mitä tein. Syvää itsetuntemusta, wou! Vai sittenkin liiallista omaan maailmaan uppoutumista?

Minä-maailma on yksinäinen. Siellä on vain minä ja minun mielikuvitusolentoni. Minä-maailma on raskas ja armoton. Minä mokasin, kaikki on minun syytäni, joten minä myös korjaan. Minä-maailma on myös ikuisesti riittämätön. Tarkoituksenahan on kehittää itseään loputtomiin.

Missä on sinä? Sinä ja sinun tunteesi, sinun ajatuksesi, sinun eleesi, sinun ilmeesi, sinun toiveesi, sinun historiasi, sinun luomuksesi, sinun maailmasi? Sinua ei ole. Jos maailmassa on vain minä, sinulle ei ole tilaa. Minä kuuntelen sinua, mutten kuule sinua. Minä katselen sinua, mutta en näe sinua. Minä olen niin itseni lumoissa, että maailmassa on vain minä ja minun henkinen kehitys, jota myös sinä olet edistämässä, ihan vain olemalla osa elämääni.

Sinän löytäminen on ehkä suurin oivallus henkisen kehityksen polullani. Niin suuri, että voin unohtaa koko henkisen kehityksen. Minä en tiedä, mitä sinä ajattelet, mutta voin katsella kuinka sinä puhut, hehkutko vai oletko allapäin, voin kuunnella kuinka sinä puhut, kiirehditkö vai oletko rauhallinen, voin huomata sinun ikiomat eleesi, vain sinä laitat kädet noin kun olet innoissasi. Voin kaikilla aisteillani huomata olemassaolosi, jos olet läheinen, voin jopa tuntea ihosi ihollani. Sinä olet siinä. Sellaisena kuin olet. Sinun ei tarvitse kehittyä, eikä minun. Nyt juuri olemme valmiita.