Elämänkoulu on se kovin ja tehokkain. Tässä vähän tämän vuoden oppeja:

Suurin oivallus mulla on koskien tulevaisuutta. Yhteiskunnassa, missä hehkutetaan jatkuvasti läsnäolon tärkeyttä ja samalla eletään kiireessä suunnitellen ensi vuoden lomia, unohdetaan, että ei elämä ole tehty hetkessä lilluttavaksi. Se ei tarkoita, että ajatusten pitäisi olla jatkuvasti tulevaisuuden suunnittelussa eikä se tarkoita, että pitäisi elellä pilvilinnoissa, mutta tulevaisuudessa pitää olla päämääriä. Se on suoranainen välttämättömyys. Pakko on olla jotain, jota kohden pyrkiä. Hetkessä oleminen kyllä tyynnyttää ja välillä on hyvä pysähtyä, mutta jos elää elämää "hetkessä", päivät muuttuvat hengailuksi ja motivaatio elämää ja tekemisiä kohtaan hiipuu. Tulevaisuudessa pitää olla jotain, mitä haluaa luoda tai toteuttaa. Nimenomaan luoda tai toteuttaa, päämääränä ei voi olla onni, rakkaus, nautinto tms. Se ei yksinkertasesti toimi. Onni, rakkaus ja nautinto ovat sivutuotteita, jotka syntyvät kokemuksista. Ei niitä voi asettaa tavoitteiksi. Onnea, rakkautta, iloa ja nautintoa syntyy automaattisesti, kun nauraa, tanssii, laulaa, kävelee, katselee, juttelee, ylipäänsä toimii ja menee mukaan erilaisiin tilanteisiin. 

Tähän samaan syssyyn olen tajunnut myös sen, että ilman merkitystä elämää ei voi elää. Merkityksetön elämä on tyhjää. Ennen elämäni tarkoituksena oli "Nautinto!" (johtuen siitä, että sitä edeltävinä vuosina oli paljon kärsimystä) mutta kuten kerroin, parin vuoden nautinnon tavoittelun jälkeen olen tajunnut, ettei sitä voi tavoitella sen paremmin kuin onnea, iloa, hyvinvointia tai muutakaan hyvää. Nykyisin mietin joka ilta "Mikä oli tämän päivän tarkoitus? Miksi kannatti elää tämä päivä?" On kiva nukahtaa, kun päivä ei ole mennyt "hukkaan". Eikä tarkoitusten tarvitse olla ylitsevuotavan hienoja. Tarkoituksia, mitä olen löytänyt "ihastelin hiirenkorvalla olevia oksia ja otin kuvia" tai "tulin iloiseksi, kun naurettiin yhdessä" tai "uskalsin ottaa esille asioita, jotka olivat vaikeita ja raskaita".

Olen oivaltanut myös sen, että pidän laatikoinnista erittäin paljon. Pidän siitä, ettei mun elämässä ole epäselviä juttuja. Jokaisella on paikkansa, myös jokaisella ihmisellä. Ja jokaisella ihmisellä on paikkansa ja merkityksensä myös tulevaisuudessa: Jos pidän toista ystävänä, oletan hänen olevan ystäväni myös tulevaisuudessakin. Oletan myös ystävyyden olevan jakamista puolin ja toisin. Ja saamista, puolin ja toisin. (Tämä ei kuitenkaan sulje sitä seikkaa, että silti elämä saattaa viedä eri suuntiin). Kumppanin kohdalla se tarkottaa, että paikka on mun vieressä ja että meillä on yhteiset suunnitelmat, yhteinen tulevaisuus ja yhteiset arvot. Että me halutaan elää elämää yhdessä. (Se ei tarkoita, etteikö suunnitelmiin voisi tulla muutos ja etteikö mieli voisi muuttua matkan varrella, mutta alkulähtökohta pitää olla "yhdessä nyt ja tulevaisuudessa".) Polysuhteista en tiedä enää. Kannatan niitä siinä mielessä, että mielestäni ketään ei voi omistaa, mutta toisaalta olen huomannut, että jos rakastan jotakuta, niin se sitoo minut vahvasti toiseen. Minulla ei ole mielihaluja deittailla montaa. Huomio on kivaa ja flirttailu myös, mutta en koe tarvetta sen enempään. 

Olen ymmärtänyt myös, että koti on lepoa ja rauhoittumista varten, ei muuta. Elämä on kodin ulkopuolella. Ulos kannattaa mennä, vaikka sitten lähipuistoon, kirjastoon, kävelylle, uimaan, minne tahansa. Silloin päivät eivät vain vaihdu toisiksi eikä arki muutu puuroksi vaan elämä saattaa yllättää milloin vain, mistä vain ja millä tavalla vain. :)