Luin loistavan kirjoituksen. Poistetaan koko avioliitto ja otetaan tilalle yhteistalousmalli. Mitä hittoa se valtiolle kuuluu kuka panee ketä? Eikö pääasia viralliselta kannalta olisi tietää eron sattuessa, kelle menee lapset ja lemmikit erotessa ja miten omaisuus jaetaan? Ihan sama mitä sukupuolta edustaa ja kuinka monta suhteessa on, viranomaisille kuuluu mielestäni "neutraalit järjen jutut". On sitten ihan oma asia haluaako naimisiin Pertin vai Paulan kanssa (tai muuttuuko Pertti Paulaksi avioliiton aikana) vai kenties molempien ja haluaako harrastaa kumppaninsa/kumppaneidensa kanssa seksiä vai ei ja perustuuko avioliitto järkeen vai rakkauteen.

 

 

Tässä kyseisestä artikkelista pätkiä:

 

"Niitä solmitaan lähes 30 000 joka vuosi. Siis avioliittoja, jossa puolisoiden tulee ”osoittaa keskinäistä luottamusta sekä yhteisesti toimia perheen hyväksi”. Niin lukee Suomen laissa.

Määrä on pysynyt melko samana läpi 2000-luvun siitä huolimatta, että avioliittoinstituutiota on tänä aikana ravisteltu: on keskusteltu homoavioliitoista ja toisteltu, että noin puolet avioliitoista päätyy eroon. Itse asiassa into astella alttarille on jopa kasvanut hieman. Tuorein tilasto on vuodelta 2012, jolloin sanottiin tahdon 28 878 kertaa. Se on parituhatta kertaa enemmän kuin vuonna 2000.

Vain 329 kertaa sanottiin tahdon, kyllä, tahdon rekisteröidä kanssasi parisuhteen. Ihan ymmärrettävää. En minäkään haluaisi niin sanoa."

"Vaikka eroamisesta on tullut arkipäiväistä, avioero on edelleen häpeä. Naimisiin mennään yhä ajatuksella, että tässä ollaan ikuisesti. Mutta ajatuksen toteuttaminen käytännössä on osoittautunut vaikeaksi.

Koko 2000-luvun avioeroja on otettu noin 13 000 joka vuosi. Se tarkoittaa, että joka vuosi noin 26 000 ihmistä merkitään byrokraattien papereihin eronneeksi. Siviilisäädyltään ”naimattomaksi” ei ole paluuta. Eronnut ruksaa papereihin aina olevansa eronnut. Tilanteen voi korjata vain menemällä uudelleen naimisiin. Lisäksi avioero on edelleen mahdollinen vasta puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen, jolloin aviopari virallisesti tuomitaan avioeroon. Niin lukee tuomioistuimen päätöksessä, vaikka ihan omasta halustahan siinä erotaan.

Ei siis ihme, että avioliitto instituutiona pitää ihmisiä yhdessä vaikka väkisin, myötä ja vastamäessä. Kun on kerran menty lupaamaan.

Aihetta pohdiskeltiin viimeksi Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä tammikuun alussa, kun psykiatri Matti O. Huttunen kertoi avoimesti omasta pettämisestään ja siitä, miten uskollisena pysytään, ja miksi se on vaikeaa.

”Totuus on, että ihastuminen kestää kolme kuukautta, plus miinus kolme viikkoa. [--] Silti tästä eroottisintohimoisesta rakkaudesta on tehty oikean rakkauden mittari”, Huttunen sanoo jutussa.

Hänen mielestään se on mahdoton yhtälö yhteiskunnassa muuten vallitsevan yksiavioisuuden ja uskollisuuden ihanteen kanssa.

Huttusella on teoria myyristä, niiden elinoloista ja uskollisuudesta kumppaneilleen. Teoria menee kiteytettynä niin, että yksiavioisuuden biologinen tarkoitus on jälkeläisistä huolehtiminen. Kun elämme alati kaupungistuvassa yhteiskunnassa, jossa huolenpito tulee joko valtiolta tai yhä enemmän myös laajasta ystäväverkostosta, yksiavioisuutta ei periaatteessa tarvita mihinkään.

Silti yhteiskunta rakentuu yksiavioisuuteen perustuvan avioliittoinstituution varaan. Me olemme yhteiskuntana saman vaaleanpunaisen ja romanttisen huuman vallassa kuin kesähäiden vieraskatras. Kun virkamies vihkii puolisot maistraatissa ja sanoo, että ”avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin”, me haluamme uskoa, että sitä onnellista kotia ei mikään voi rikkoa.

Avioliitto on oikeudellisesti katsottuna vakiopaketti, jossa oikeudet ja velvollisuudet tulevat valmiiksi saneltuina. Valtio määrittää elatusvelvollisuuden, perimisasiat ja vastuut yhteisestä omaisuudesta ja velasta. Useimmille tämä paketti kelpaa sellaisenaan, sillä vain joka neljäs haluaa muokata sitä.

Silloin tehdään avioehto. Valmista diiliä voi siis vähän sörkkiä, tuunata itselle sopivaksi. Vaikka sopimalla, ettei puolisoilla ole erotilanteessa avio-oikeutta toisen omaisuuteen.

Eikö valmis paketti sitten ole järkevä vaihtoehto, yksinkertaisuudessaan helpompi kaikille? Ei. Avioliitto on myös oikeudellisesti tarkasteltuna tönkkö luomus. Ihminen voi nyt jo avioitua useita kertoja elämässään ja hankkiutua siten oikeudellisesti kimurantteihin tilanteisiin, vaikka hankkimalla useiden eri puolisoiden kanssa lapsia. Harva vain tulee ajatelleeksi sitä, ennen kuin tuomari sitten kopauttaa nuijaansa kesämökkiin liittyvän omistusriidan päätteeksi.

Siksi ajatus avioliitosta luopumisesta ei ole pelkkää idealismia, vaan kylmää juridiikkaa."

 

Kokonaisuudessaan juttu löytyy osoitteesta:

http://ylioppilaslehti.fi/2014/01/en-tahdo/

 

 

Epäromanttista?

 

Kynttiläillallinen, joka huipentuu lauseeseen "Tuletko yhteistalousmalliin kanssani?" on kieltämättä romantiikantappajalause. Ei sillä tavalla voi sanoa. Ja on myös todella epäromanttista perustaa pari-/ryhmäsuhde ajatuksella "Jossain vaiheessa me kuitenkin erotaan, niin sovitaan nyt etukäteen nää jutut, kun ollaan vielä hyvissä väleissä."

Rakastuneena tuntuu luita ja ytimiä myöten "Tässä se nyt on!! Tämän kanssa mä tahdon olla lopun ikääni!!" Silloin janoaa kuulla lauseita ikuisesta ja kestävästä rakkaudesta. Silloin haluaa uskoa, että vuosisadan rakkaustarina on mahdollinen.

 

Luulen, että mikäli yhteistalousmalli tulisi käytäntöön, niin siitä puhuttaisiin kansan suussa yhä edelleen avioliittona, oli sen virallinen nimi mikä hyvänsä. Vähän niinkuin kukaan ei puhu matkapuhelimista ja verkosta vaan kännyköistä ja netistä.

 

 

Olisiko yhteistalousmalli siis takuuvarma?

 

Jos rakastumisen huumassa menee solmimaan yhteistalousmallin, niin saattaa hyvinkin luvata toiselle puolet valtakuntaa ja vähän enemmänkin, mikä saattaa ehkä vituttaa myöhemmin. Eron koittaessa ei ehkä huvittaisikaan antaa kumppanille puolta omaisuutta, jotka on kovalla työllä ansainnut. Ei etenkään sohvaperunalle, joka ei käy töissä eikä huolehdi lapsista ja on kaikin puolin epäkelpo.

Eli ei, vaikka yhteistalousmalli olisi kaikkien kannalta reilu, siinä ei otettaisi huomioon, että mieli voi muuttua matkan varrella. Ei tyytyväisyystakuuta, mutta ei elämässä ylipäänsäkään ole tyytyväisyystakuuta.

 

 

 

Loppuun lasten ajatuksia rakkaudesta

 

”Kun pappi kysyy, haluaako olla loppuelämän naimisissa, vastataan tietysti ”haluan”. Kumpikaan ei ole vielä tavannut sitä toista.” (Cecilia 7v.)

 

”Pitää miettiä tarkkaan ennen kuin menee kihloihin. Jos ei saa sormusta irti sormesta, ei voi enää erota toista kertaa.” (Bettina 7v.)

 

”Miksei sitä voisi erota, kun on mennyt naimisiin. Sen kuin menee naimisiin jonkun toisen kanssa. Sillä tavalla voi sitten jatkaa noin 24-vuotiaaksi.” (Oskar 8v.)

 

”Rakkaus kestää suunnilleen nelikymppiseksi, sitten löytyy takuulla toinen.” (Kim 8v.)

 

”Rakkaus kestää ikuisesti, kunnes mennään naimisiin.” (Line 9v.)