Elämäni kolmas hiljaisuuden retriitti. Vuosi sitten olin samassa paikassa, samassa huoneessa.

 

Retriitti alkoi perjantai-iltana ruokailulla. Silloin sai vielä puhua. Olisin voinut jutella muiden kanssa, tutustua heihin, mutta hiljaisuus tuntui hyvältä. Hiljaa tulin sinne olemaan. En liiemmin ottanut kontaktia toisiin eivätkä he minuun. Silti retriitistä muodostui huomattavasti sosiaalisempi kuin viime vuonna, jolloin vietin ajan melkein pelkästään huoneessani kirjoittaen päiväkirjaa enkä tuntenut tarvetta osallistua yhteishetkiin. Tänä vuonna yhteishetket tuntuivat levollisilta ja virikepuheet mielenkiintoisilta.

 

Olen rakastanut lapsesta saakka kiviä ja olin ottanut niitä mukaani monenlaisia. Niistä rakensin pienen alttarin. Sitten sytytin huoneeseeni tuikut (joita siellä ei olisi ollut luvallista polttaa) ja nautin olemisesta. Vihdoin kaukana kaupungin hälystä. Hiljaisuuteen laskeutuminen ei todellakaan ollut vaikeaa.

 

Lauantaina tunsin syvää levollisuutta. Mietin, että jos minun olisi pakko asua yhteisössä, niin luostari olisi minulle oikea paikka. Hiljainen yhteisö, jossa välillä kokoonnuttaisiin laulamaan ja kuuntelemaan viisaita sanoja. Saunottaisiin, tuijoteltaisiin takkatulta, ruokailtaisiin, käveltäisiin luonnossa. Hyvin yksinkertaisia asioita, joilla on kuitenkin syvää rauhaa tuova vaikutus. Nautin suunnattomasti olostani. Toivoin retriitin jatkuvan päiviä, viikkoja, kuukausia, vaikka loputtomiin. Nautin sisälläni olevasta tyyneydestä. Kaikki sanat oli jo sanottu. Minulla ei tuntunut olevan kellekään mitään asiaa.

 

Mietin monesti, mitä tapahtuisi, jos retriitille laittaisi ihmisen, joka on tottunut olemaan huomion keskipisteenä. Ihmisen, jonka kännykkä soi ja piippaa monta kertaa päivässä. Ihmisen, joka on tottunut, että häntä tarvitaan. Päädyin siihen, että hän varmaan kokisi henkisen kuoleman. Sen sijaan, että hiljaisuus tyynnyttäisi, se varmaan ahdistaisi ja tuntuisi vankilalta. Etenkin muiden läsnäollessa. Kukaan ei huomioisi.

 

Vaikka minulle onkin helppoa olla hiljaa, sekä yksin että toisten kanssa, niin toki hiljaisuus herättää minussa tunteita. Se nostaa pintaan ilon lisäksi kaiken, mille on halunnut kääntää pään tai mille ei ole ollut aikaa. Pintaan pulpahteli kaikenlaisia tunteita. Myös surua ja vihaa, mutta hiljaisuudessa kaikki on erilaista. Pystyn helpommin antaa negatiivisten tunteiden tulla ja mennä. Luopuminen on helpompaa, kun ei puhu. Iloisuuskin on helpompaa hiljaisuudessa. Kaiken takaa se vain pulppuaa pintaan. Jostain.

 

Kävin Rymättylän kirkossa yhdessä toisten retriittiläisten kanssa. Se oli kaunis, 1800-luvun kivikirkko. Hienoja seinämaalauksia. Erityisesti kiinnitin huomiota katosta riippuvaan purjelaivaan ja lintuun. Ryhmän ohjaaja soitti nokkahuilua, me kuuntelimme. Sitten lauloimme virttä. Se ei ollut tuttu, joten lauloin vain vokaaleja.

 

Ennen auringonlaskua kävin tervehtimässä luontoa läheisellä kalliolla. Matkalla sinne, Rymättylän ryteikössä, toivoin, että olisin ottanut vettäpitävät kengät ja mietin, miksi ihmeessä luonnonhenget haluavat asua niin hankalassa paikassa. Harmittelin, etten ollut ottanut mukaan siemeniä tai muita lahjoja. Kiitin mielessäni, että sain olla siellä. Kalliolta oli hienot näköalat järvelle. Siellä ui kolme joutsenta. Hymyilin niille.

 

Illalla kävin saunassa. Kunnon puusauna järven rannalla. Uimaankin olisi päässyt, mutta en uskaltanut. Nautiskelin löylyistä ja lauloin mielessäni "terve löyly, terve lämmin, terve henkäys kiukainen, terveyttä tekemähän, rauhoa rakentamahan" Vanha kalevalainen laulu, jonka sanoja en kunnolla muista. Ennen lähtöä kiitin saunatonttua.

 

Retriittipaikan kirjahyllystä löytyi monenlaista luettavaa. Valitsin Homoseksuaalisuuden historian (kyseessä oli btw.sateenkaariretriitti) ja Henkisiä harjoituksia – kirjan. Minulla oli kyllä mukana Anna-Leena Härkösen Ei kiitos (joka kertoo avioliitosta, jossa mies pihtaa pihtaamistaan ja jonka takia nainen ajautuu pettämään), mutta se ei tuntunut soveliaalta retriittilukemiselta. Tutkailin Homoseksuaalisuuden historiaa, mikä oli todella mielenkiintoinen kirja. Henkisistä harjoituksista tein aivan ensimmäisen, jossa kartoitettiin "Kuvittelen, että kuolen tänään". Sitten oli lista erilaisia kysymyksiä, kuten "Elämässäni olen rakastanut: haistanut: maistanut: tuntenut: kuullut: nähnyt" tai "Kadun..."

Lopulta kuitenkin yön hämärtyessä tartuin romaaniin ja nauroin kippurassa huoneessani.

 

Sunnuntai-aamuna heräsin, kun retriittiohjaaja kolkutti oveen. Olin pyytänyt herätyksen, mutta olin niin unenpöpperössä, että hän sai koputella jonkun aikaa ennen kuin tajusin, että on aamu. Kävelin ovelle ja sanoin reippaasti "Huomenta!" Hups!, piti olla hiljaa, vielä liian unenpöpperössä, tuli retriitin ensimmäinen ja viimeinen lipsahdus.

 

Olin varannut ajan retriitin ohjaajalle aamupalan jälkeen. Hän muisti minut viime vuodesta. Muisti jopa viime vuoden elämäntilanteeni. Kertoilin hänelle tuntemuksistani ja kuluneesta vuodesta. Vuodatin kaikki. Yllätyin kuinka helppoa se lopulta olikin, vaikka aluksi en meinannut keksiä, mitä sanoa. Reilu puolen tunnin keskustelun jälkeen palasin takaisin hiljaisuuteen. Olo oli puhdistunut. Aivan kuin olisi kerännyt hiljaisuudessa roskat pussiin ja sitten heittänyt haisevat moskat kaatopaikalle. En vieläkään kokenut tarvetta puhua, mutta sen sijaan halusin tanssia ja laulaa ja halata jokaista ohikulkijaa.

 

Hiljaisuudesta luopuminen herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta halusin ehdottomasti pitää kiinni siitä tyyneyden ja pulppuavan rakkauden tilasta lopun elämääni, mutta toisaalta oli halu jakaa kokemuksia, tuntemuksia ja ajatuksia. Toisaalta halusin retriitin jatkuvan viikkoja, mutta toisaalta ikävä raastoi jo rintaa.

 

Hiljaisuus on ystäväni. Sanon hänelle Hei Hei, mutta en koskaan Hyvästi.