Suku on pahin, sanotaan. Ei omena kauas puusta putoa, niinkin sanotaan.

 

Sitä kuvittelee olevansa ainutlaatuinen, mutta muutama päivä isän kanssa osoitti, että olen tullut isääni. Ja muutama päivä äidin kanssa osoitti, että olen tullut äitiini. Hyvässä ja pahassa.

 

Isältäni olen mallioppinut taipumuksen olla säntillinen raha-asioissa, vaikka niin pihi en ole kuin isäni! Tosin pihiydestä olen oppimalla opetellut pois. Arvostan kyllä sitä, ettei elä yli varojen, mutta en pidä ihanteena olla kitsas. Pidän anteliaisuudesta ja vieraanvaraisuudesta.

 

Isäni on myös hyvin suunnitelmallinen/laskelmoiva ja järki-ihminen, niinkuin minäkin. Liftaus ja ylipäänsä matkustus sekä ajanvietto hippien ja muiden "vaihtoehtoihmisten" kanssa ovat onneksi saaneet suunnitelmallisuuttani ja liiallista järkevyyttäni mukavasti hioutumaan vähemmän hallitseviksi.

 

Isäni ei ole mikään tarinankertoja. Hänestä saa "lypsää" tietoja. Hän on jotenkin jumahtanut pitäytymään tylsissä tosiseikoissa eikä lainkaan kertoile kuinka ihanaa hänellä oli silloin ja silloin ja miten mahtavaa oli käydä siellä ja siellä ja miten suurenmoisia haaveita hänellä on tulevaisuudelleen. Ehei, hän kertoo, että käy vesijumpassa ja on mukana siinä, tässä ja tossa, mutta pienintäkään tunteen paloa ei tarinoista paista. Ja kauhukseni huomaan olevani aivan samanlainen. Jos joku kysyy kuulumisia, kerron, että kävin jumpassa tai "oon ollu kotona" tms. Jätän kuvailematta sisälläni rönsyilevät tunteet, jotka värittivät jumppatuntia ja mielikuvat, joita mielessäni maalailin kotonani. Kerron silkat faktat ja kuunnellessani kertomaani tylsistyn itsekin omasta elämästäni.

 

Isältäni olen oppinut myös vihankäsittelyn, mikä ei ole kovinkaan taitava tapa. Venyn, venyn, venyn kunnes räjähdän. Jotain tolkkua itseeni olen saanut sentään. Raivoan enimmäkseen esineille enkä ihmisille. (tulipa mieleeni, että isän äitini oli kuulemma samanlainen. Purki kiukkunsa kuulemma lehmiin, kiroili lypsäessään. :D ) 

 

Äidiltä taas olen mallioppinut pohtimisen. Aivan samalla tavalla kuin äitini, minäkin mietin asioita sadasta eri näkökulmasta ja koetan ymmärtää asian tuhannella eri tavalla. Ihan kaunis piirre ja lisää suvaitsevaisuutta, mutta perusarjessa aika turha pohtia asioita liian diipisti. Olen myös elämässäni joutunut lattiarätiksi, kun olen ymmärtänyt toista liikaa ja liian pitkään. Yksi suurimmista tämänhetkisistä tavoitteistani on ottaa elämä keveästi ja rennosti. Koska ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa!

 

Äidiltäni olen oppinut toisten huomioonottavaisuuden ja kiltteyden. Kun nyt olemme kahdestaan, on erittäin rasittavaa tehdä päätöksiä, kun kumpikin kysyy toisiltaan "Mitä sä haluaisit syödä tänään?" ja kumpikin tarjoutuu olemaan toisilleen jatkuvasti ylen ystävällinen.

 

Äidiltäni olen mallioppinut sisukkuuden, josta tosin on ollut elämässäni enemmän haittaa kuin hyötyä. Olen mm.jäänyt, vaikka olisi pitänyt lähteä tai olen jatkanut, vaikka olisi pitänyt luovuttaa. Tämän johdosta olen tietoisesti harjoitellut luopumaan asioista, joista ei ole hyvä pitää kiinni, mutta ei sisukkuuteni ole täysin hävinnyt. Yhä edelleenkin periksi antaminen on äärettömän vaikeaa. 

 

Äidiltäni olen oppinut keskustelu- ja anteeksiantamisen taidon. Niistä olen hänelle kiitollinen. Olen oppinut, että mikäli on ongelma, siitä puhutaan ja molemmat pyytävät anteeksi, jonka jälkeen ongelmaa ei enää ole ja näin voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä. On oikeasti ollut lievä järkytys aikuisiällä, kun olen tavannut ihmisiä, jotka eivät puhu. "Miten niin et puhu?! Tai siis täh?!" Olen myös tavannut ihmisiä, joiden kanssa luulee, että asia on keskusteltu ja sovittu, mutta toiselle onkin jäänyt jotain hampaankoloon "Mutta sähän sanoit, että se on sulle ok. Miten niin et tarkoittanut sitä, mitä sanoit?!"

 

Molemmilta vanhemmiltani olen oppinut hyvät käytöstavat. Se on hyvä ominaisuus, mutta varjopuolensa silläkin, koska loukkaannun herkästi, mikäli toinen ei käyttäydy "kuten kuuluisi".

 

Nyt kun vietän landella aikaa pääasiassa äidin kanssa, huomaan, että peilipintaa itseen on aivan liikaa. Isän luona oli sama ongelma. Kaiken lisäksi tätä kirjoittaessani huomaan koettavani kovasti puolustella itseäni, miten olen ainakin vähän muuttunut parempaan päin ja kuinka ainakin yritän parhaani mukaan poisoppia epämiellyttävistä piirteistä.

 

Voisin toki tehdä listan toisinkin päin. Piirteistä, joita en ole mallioppinut vanhemmiltani. Näitä ovat esimerkiksi äitini ahkeruus (nytkin hän haravoi ulkona) ja isäni kunnianhimo/tavoitteellisuus. Kumpienkin työteliäisyyttäkään en ole mallioppinut.

Omista piirteistäni voin vain ihmetellä, keneltä olen perinyt taipumuksen "tempauksiin", kuten kuukauden puhumattomuuteen, liftireissuihin, valoravintoon, ylipäänsä kausiluontoiseen elämään. En ainakaan vanhemmiltani. Tai keneltä olen oppinut suorapuheisuuteni? Vanhempani ovat hienovaraisia ja pidättyväisiä. Tai keneltä olen oppinut olemaan niin epäkiinnostunut uutisista?! En ainakaan vanhemmiltani, he lukevat/katsovat uutiset joka päivä, isä vieläpä monta kertaa päivässä.

 

Kaiken tämän jälkeen, mitä on yksilöllisyys? Haluaisin kovasti olla yksilöllinen oma itseni, enkä vain päivitetty versio vanhemmistani. Tietysti omia piirteitään voi tiedostaa eikä vanhempien jalanjälkiä tarvitse seurata, mutta ei omista juuristaan pääse minnekään. Jotkin piirteet säilyvät.

Ehkä yksilöllisyys onkin vain sitä, millä tavoin omia juuriaan tuo esiin?