Mietin tänään, mihin oikeastaan voi luottaa itsessä.

 

Aistihavaintoja pidetään yleisesti luotettavina, mutta ensinnäkin on mahdotonta havainnoida kaikkea ympärillä. Aivot valikoivat mielestään tärkeät havainnot, kuten edessä olevat tavarat tai ilman lämpötilan, ja ilmoittavat ne. Aistihavainnot ovat puutteellisia myös sen takia, ettei ihmisillä yksinkertaisesti ole "vastaanottimia" kaikkeen ympärillä olevaan, kuten säteilyyn tai korkeisiin äänitaajuuksiin. Tämän lisäksi mikäli jokin menee aivoissa pieleen, niin näkee ja kuulee asioita, mitä muut eivät näe eivätkä kuule.

 

Muistikaan ei ole luotettava. Kaikki koettu on muistissa, mutta ei neutraalisti. Muistoihin on aina liitettynä jokin tunnekokemus. Muisto voi myös ajan mittaan muuntua "aika kultaa muistot". Tosin "värittää" olisi parempi sana, koska välillä muistaa tapahtuman synkempänä kuin se olikaan. Ja kuten sairaalassa herätessäni huomasin, mikäli lähimuisti on mennyt, niin aivot sepittävät aivan oman stoorin tapahtuneesta ja korvaavat sen loogisemmalla ja sujuvammalla vasta kun muisti palaa.

 

Tunteisiinkaan ei voi erityisemmin luottaa, koska ne vaihtelevat jatkuvasti kuin pilvet taivaalla. Tunnekokemus voi myös olla suhteettoman suuri tai pieni tapahtuneeseen nähden.

 

Mitä jää jäljelle? Jos ei omat aistit, omat tunteet eivätkä muistotkaan ole luotettavia tiedonlähteitä, niin mikä sitten? Ei kai mikään? Kaikesta epäluotettavuudesta huolimatta noilla varustuksilla pitäisi kahlata läpi elämän.

 

Tarkoittaako hyvä itseluottamus sitä, että uskoo vahvasti omiin aisteihinsa, omiin tunteisiinsa, omiin ajatuksiinsa ja omiin kokemuksiinsa, mutta on valmis tarpeen tullen muuttamaan käsityksiään?