Kuulin tänään vahingossa keskustelun puistossa lojuessani.

 

Nainen A ja Nainen B – tuore pariskunta, juttelivat luottamuksesta. Nainen A oli nukkunut miespuolisen eksänsä vieressä samassa sängyssä, josta Nainen B ei pitänyt. Nainen A oli sitä mieltä, että Nainen B ei luottanut häneen. Naisen A mielestä suhteen perustana pitää olla luottamus ja ettei hänellä ollut tullut mieleenkään, että olisi jotenkin väärin nukkua eksän vieressä ja että oli väärin, että Nainen B pyysi häntä lupaamaan, että on hänen kanssaan ainiaan. Nainen A ei voinut tätä luvata, koska elämästä ei koskaan tiedä ja koska hän tuntee itsensä kahlituksi, jos menee lupaamaan jotain, mitä ei ehkä voi pitää. On vain luotettava toiseen ja että hän kyllä tietää, mitä on pettäminen. Nainen A ymmärsi kyllä Nainen B:tä, koska Nainen B:tä oli petetty aiemmassa suhteessa. Naisen A mielestä Naisen B:n piti kehittää itsessään luottamusta, sillä muuten parisuhde ei toimi. Nainen B oli kovin vaisu koko keskustelun ajan. Sen kuitenkin kuulin, että Nainen B piti Nainen A:ta höyhenenä, joka liihottaa sinne tänne miten sattuu. Nainen A oli tästä täysin eri mieltä.

 

Ymmärrän sekä Nainen A:ta, että Nainen B:tä. Jos minua olisi petetty (niinkuin onkin ja monet kerrat vieläpä), niin saattaisin menettää yöuneni, jos uusi rakkaani nukkuisi yönsä eksänsä vieressä samassa sängyssä. Tuskin mitään hepulia saisin, mutta luulen, etten varsinaisesti ilahtuisikaan tiedosta. Jos oma sydän on enemmänkin mosaiikki kuin naarmuttamaton eheä pinta, niin luottamuksen syntyyn menee aikaa. Ei ole helppo luottaa eikä varsinkaan, kun sydän on hajotettu palasiksi, eikä vain kerran vaan moneen kertaan. Vaikka olenkin ollut aikoinaan jonkin sortin kusipääpettäjämulkvisti, niin jopa minulla on sen verran älliä, että petaisin eksälle ihan oman sängyn, en sen takia että pelkäisin, etten osaa pitää näppejäni erossa eksästäni, vaan ihan vain sen takia, että tuoreessa suhteessa luottamus on vasta itämässä. Tai jos asunnossa ei kertakaikkisesti ole kuin se yksi sänky, niin rimpauttaisin vaikka sitten keskellä yötä, onko uudelle deitille ok, että nukutaan eksän kanssa samassa sängyssä. Se on perushuomaavaisuutta.

 

Toisaalta ymmärrän erittäin hyvin myös Nainen A:ta. Lupauksia voi tehdä, mutta on eri asia voiko lupauksia pitää. Voin luvata käsi sydämellä rakastavani ikuisesti, mutta mitä jos muutaman viikon päästä huomaankin, että ei se mennytkään niin, jostain elämääni tupsahti toinen, joka vei jalat alta. Niin voi käydä. On silti vain pakko luottaa. Saattaa tipahtaa korkealta, mutta ei sydämen särkyminen hautaan vie, se vain sattuu vitusti. Voi olla, että käy kipeästi, mutta pieni hetki luottamusta täynnä olevassa suhteessa on parempi kuin vuosien suhde epäluottamuksen varjostaessa.

 

Ymmärrän Nainen A:ta myös kahlitsemisen suhteen. Jos jatkuvasti joudun kyselemään, onko ok, että teen niin ja näin, niin juttu ei vain toimi. Homma ei skulaa. Kumpikaan ei ole enää oma itsensä vaan kumpikin miellyttää toistaan. Parisuhteeseen kuuluu jonkinasteinen tilivelvollisuus – onhan siinä lupautunut kulkemaan toisen rinnalla niin paisteessa kuin sateessa – on vain luonnollista, että on kiinnostunut toisen elämästä melko tarkastikin. Liiallisuuksiin se menee siinä vaiheessa, kun alkaa muokata toista itseä miellyttäväksi. Sanella ehtoja, millainen toisen kuuluisi olla. Ei kukaan voi olla muuta kuin mitä on, ei enempää voi keneltäkään pyytää.

 

Tässä oli taas yksi keskustelu, jossa kumpikin tuli vain puolittain kuulluksi ja nähdyksi. Luultavasti molemmat koettavat jatkossa parhaansa mukaan ottaa opikseen tästä keskustelusta ja muuttaa itseään ja omaa käytöstään. Luulen kuitenkin, että molemmat olisivat huomattavasti tyytyväisempiä, jos he olisivat oikeasti kuunnelleet, mitä asiaa toisella oli. Niin, että molemmille olisi jäänyt olo ”toi oikeesti kuuli, näki ja hyväksyi mut sellasena ku mä oon”. Silloin ei tarvitse mitään hienoja itsensäkehittämisoperaatioita. Ei tarvitse muokata itseä eikä toista, kumpikin riittää sellaisena kuin on. Ja Se kasvattaa luottamusta ja muuttaa ihmistä sisältäpäin, ihan ilman vaivannäköä.

 

Kuunteleminen arvostelematta on vaikeaa. Siinä joutuu luopumaan halusta puolustaa omaa mielipidettään, asettua toisen asemaan ja sysätä omat tunteet hetkeksi sivuun. Katsella maailmaa eri perspektiivistä. Se tuntuu ensin siltä, että luopuisi osasta itseä. Sitä se itseasiassa onkin, minäminäminä-maailmankuvasta uloskurkistamista. Tämä on helppoa tarkkailijan roolissa, mutta tunnekuohuissa ainakin minua kiinnostaa lähinnä oman painavan sanan sanominen. Eikä pelkkä sanominen riitä, mielipiteillenihän on aina niin loistavat perustelut, että vähintäänkin koko maailman tulisi olla kanssani samaa mieltä! Mutta kyllä minä kuuntelen! En ehkä heti, mutta parin päivän päästä...