Noniin ihmiset, nyt saatte lukea päiväkirjaani, niitä tekstejä, joihin jos ilman lupaa koskisitte, heittäisin teidät kodistani ulos ja saisitte ikuisen porttikiellon ja menettäisitte luottamukseni. Anteeksi antaisin vain koska periaatteisiini kuuluu antaa kaikki anteeksi (mikä ei ole yhtä kuin että haluaisin kaveerata sen jälkeen).

 

Elämäntilanne oli se, että olin liftaamassa yksin Marokosta Espanjan ja Ranskan läpi Skotlantiin. Tarkoituksena oli kerryttää reissukassaa kesätöillä, joita arvelin löytäväni Edinburghista tai muualta Skotlannista. Silloinen poikaystäväni jäi Marokkoon ja suunnitelmana oli, että lennämme kesän jälkeen Etelä-Amerikkaan ja jatkamme siellä matkaa yhdessä. Olin ollut vatsataudissa kolme viikkoa, käynyt pari kertaa nesteytyksessä sen takia. Ja olin siis tien päällä yksin ja puolikuntoisena.

Kyllästyneenä Marokkoon ja vähän kaikkeen.

 

 

13.6.2011 Tours-Nantes, pikkukylä Baugen lähellä Ranskassa

 

Oon ollut 11 yötä matkalla Essoueirasta. Jäljellä ois vielä n.1400km. Musta tuntuu, etten taida jaksaa Edinburghiin asti. Oon rättiväsynyt ja kipeä yhä edelleen. Sain eilen hyvän kyydin, yli 500km, Christofer on hänen nimi. 40v.mies, asuu vanhempiensa luona. Oon heidän luona vielä toisen yön. Tosi mukavia ja ystävällisiä, mutta vanhemmat puhuu vaan ranskaa ja Christofer osaa enkun alkeet. Viime yön nukuin hyvin, 13-14h. Oon silti väsynyt. Jatkuva reissaaminen väsyttää. Oon ruvennut vakavasti miettimään, että mitäs jos jäisin etelä-Englantiin. En menis Calaisin kautta vaan Cherbourgiin, joka on lähempänä. Laivamatka ois vaan pitempi. En tiiä mihin kaupunkiin menisin. Ajattelin pääseväni Skotlantiin viikossa, mutta ennen ku oon Skotlannissa, siihen voi mennä vielä viikko tai kaksi. M.:n (mun sillonen kumppani) vuokrasopimus on 5 viikkoa. (M.vuokrasi itselleen kämpän kesäksi Essoueirasta Marokosta) Mitä sitten tapahtuu? Enhän mä oo siinä ajassa kerenny löytää asuntoa saati töitä. Entä mun harrastukset?! (olin ajatellut aloittaa harrastuksia kunhan löydän kodin ja työn) Kaikki on sekasin. Ajatuksetkin tuntuu menneen uuteen uskoon. Eniten mua ihmetyttää, mikä mua kiinnostaa. Tai siis mua ei kiinnosta eikä ihmetytä entiset asiat. Mitä tapahtuu, kun unelmista tulee arkea? Mitä tapahtuu, kun kaikki tuntuu koetulta? Ei mitään näköjään. Maapallo jatkaa pyörimistään, säät vaihtuu ja aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin. Mitä mun sisällä tapahtuu? Fyysisesti vanhenen biologisen kellon mukaan. Tunteet kulkee vuoristorataa kuten ennenkin. Ego on alkanut pikkuhiljaa uskoa siihen, että kaikki on mahdollista ja että tyhjän päällä seisominen on tuttua ja turvallista. Eli ego/järkikään ei pidä hirveästi melua. Tavallaan mikään ei ole muuttunut, mutta samalla kaikki on muuttunut. Mä en enää erityisemmin nauti tulevaisuuden suunnittelusta, koska suunnitelmat ei toteudu tai jos pitäydyn väkisin suunnitelmassa, en ole tyytyväinen lopputulokseen tai lopputulokseen pääseminen vaatii valtavasti voimia ja ponnisteluja eikä valmistumisen kiitos ole yhtä suuri kuin sen eteen nähty vaiva. En ole myöskään kuvannut juurikaan kauniita rakennuksia ja sisustuksia. Matkustaminen on arkea, mutta myös paikoilleen jääminen "taviselämä" on tuttua. En kaipaa kumpaakaan. Ruoasta on tullut enemmän "aijoo, pitää syödä" kuin "ah, nyt saa taas syödä!" Kun mietin, mitä haluan, niin mieleen tulee vaan "ihan jees" asioita. Ei mitään "tän mä haluun!" Ts.mulla ei ole intohimoa elämää kohtaan. Teen asioita, kun ei ole parempaakaan tekemistä. Asioiden lopputuloksella ei ole mulle niin väliä. Teen asioita, koska maapallolla kuuluu tehdä asioita. Mutta en koe asioiden tekemistä velvollisuudeksi vaan ajan kuluttamiseksi. Tavallaan oon aivan hukassa, koska en tiedä, minne mennä ja mitä tehdä. Mutta ei mulla ole tunnetta, että oisin hukassa. Enemmänkin "Jaaha, katotaan mitä yllätyksiä tämä päivä tuo tullessaan.

Ajattelen usein mun kotia ja takapihaa (mulla ei siis tässä vaiheessa ole kotia), joka on mukavasti suojassa ihmisten katseilta. En oikeestaan unelmoi, mitä kaikkea siellä tekisin. Enemmän mummomainen kuva itsestä. Istuskelen ja asiat vaan tapahtuu itsestään. Jollain tavoin tää tuntuu Elämän lopulta. Ei Kuolemalta. Kuolema ei kuulosta oikealta sanalta. Kuolema kuulostaa keksityltä ja viittaa pelkoon ja pimeyteen. Elämän loppu taas kuulostaa pehmeältä, rauhalliselta ja tyyneltä. Kuin vanha intiaani istuisi kuistilla keinutuolissa ja polttelisi piippua rauhassa elämää katsellen. Nimenomaan katsellen, ei arvostellen tai tuomiten.

 

 

15.6.2011 Caen, Ranska

 

Ei oo länsimaat yhtään Marokkoa edellä. Marokkolaiset pelkää rikkoa Koraanin sääntöjä kyseenalaistamatta mitään. Ranskassa pelätään rikkoa "ylhäältä tulleita määräyksiä" Kyseessä on vaan erinimiset olemattomat Jumalat.

 

Äsken kävin Lidl:ssä ostamassa coca cola zeron. Lidl:n vieressä oli pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, jotka kuului ilmeisesti seniorijumppaklubille. Paikka ei ollut eriyisen viihtyisä, maisemat Lidl:n parkkipaikka eikä jumppaan mennyt eikä tullut ketään. Kun istuin pöytään niin ikkunasta mies tuli nauraen huutaa, etten voi istua siinä. En osaa ranskaa niin hyvin, että oisin voinut kysyä: "Miksi en? Onko näin kauniissa paikassa pöytävaraus vai onko ympärillä kenties ihmisiä joita en näe, mutta jotka odottavat päästä istumaan?"

Tulin pöydän sijaan istumaan aidalle joen viereen. Tähän mennessä ei oo kukaan vielä istunut siihen. (näen pöydän tähän).

Toinen esimerkki: Tulin eilen myöhään hostelliin, respa oli jo suljettu. Respan työntekijä (joka oli marokkolainen) päästi mut sisään, koska tajus, että oon pulassa. Se sano, että olin onnekas, koska muut työntekijät ei ois päästänyt mua.

 

Toi oli hyvä esimerkki opitusta pelosta. Marokossa pelätään eri asioita, joten tolla ei ollut pelkoa ottaa asiakasta sääntöjen vastaiseen aikaan.

 

- -

 

Hassua, miten ihmiset ympäri maailmaa haluaa uskoa pelkoon.

Jotakin mystisen hyvää siinä pelossa täytyy olla, kun siihen niin hanakasti tarraudutaan. Pelko on kirjoittanut monia sääntökirjoja (millainen ihmisen kuuluu olla, mikä on hyväksyttyä, mitkä hyviä tapoja. tarkoitan sekä kuvaannollisia kirjoja eli sanomattomia sääntöjä sekä esim.raamatun sanelemia sääntöjä), paitsi ettei Pelko itse kirjoita mitään, sen voima on peräisin ihmisiltä, jotka luovuttaa sille omaa voimaansa, jokatapauksessa ihmiset, jotka näihin sääntöihin uskovat, tuntevat keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kokevat olevansa turvassa niin kauan kuin noudattavat sääntöjä. Kaikkien näiden sääntöjen johdosta meiltä jää oppimatta vastuunkanto omista teoista. Meillä jää oppimatta myös vaistoihin ja sydämen ääneen luottaminen. Noiden lisäksi me tehdään itsestämme vapaaehtoisesti orjia ja hassuinta on, ettei kukaan oikeasti pysty noudattamaan kaikkia niitä sääntöjä, joten ihmiset myös länsimaissa, on kuin pahaisia kakaroita, jotka tekee salaa asioita ja pelkää kiinnijäämistä. Syntyy salaisuuksia täynnä oleva maailma. Ja kun salaisuus paljastuu, niin ehkä joku jaksaa kiinnostua siitä viikon tai jopa kaksi, mutta se unohdetaan pian. Ihminen tuntee kuitenkin häpeää asiasta ehkä jopa vuosia. Synkkä salaisuus joka oikeastaan oli vain inhimillinen erehdys ja helposti anteeksiannettavissa, onkin arpia jättävä haava. Sen seurauksena uskotaan yhä tiukemmin Pelkoon ja noudatetaan sääntöjä yhä orjallisemmin, kunnes taas erehdytään jne.

 

 

Laivaterminaalissa Ouisterhamissa

 

"Turvallisuussyistä meillä ei ole säilytyslokeroita."

(Turvallisuus? Minähän se tässä kaipaan turvaa!)

"Ok, selvä. Onko sitten ok, että jätän rinkkani tuolille?"

"Ei. On kiellettyä jättää laukku yksinään."

(Mitä ihmettä?!)

 

- -

 

Nyt on sitten 71€ lippu(laivalle) ostettu. Lähtö 23.00, perillä 6:30 eli tätä aikaa 7:30. On hassua ajatella, että liftaamalla kulkeminen on kalliimpaa kuin lentäminen. Jos siis on tarkoitus päästä paikasta A paikkaan B. Riippuen tietysti matkan pituudesta. Mutta tässä yhteiskunnassa ei arvosteta itse matkaa vaan sen päämäärää.

 

- -

 

Ouisterham ja Cuberg on mun suosikkeja Ranskassa. Ystävällisiä ja lämpimiä pikkukaupunkeja, joissa on IHANIA taloja! Mä haluaisin asua jossain täntyyppisessä talossa: sekoitus brittejä, ranskaa ja alppeja. Kaikista vain kauneimmat puolet otettu. Vau!

 

 

Siskoni luona Englannissa, asetuin sinne hetkeksi. :

 

Mun luonteelle taitaa olla sopivinta hankkia kissa tai koira, ei lapsia. Kaikki karsiutuu. Seurustelu ei ole sopivaa, lapset ei sovi, perustyönteko ei sovi ja ystävätki tuntuu velvollisuudelta... Mitä musta on kohta jäljellä? Yksinäinen täti, joka kaipaa huomiota, mutta ei ole valmis antamaan mitään.

Minkä mä sille voin, että tällä hetkellä nautin suunnattomasti siitä, ettei ole ketään käskyttämässä eikä mun tarvi käskeä ketään! On vaan rajaton vapaus olla sellanen kuin on!

 

Onhan tässä myös miinuksensa. Kukaan ei ole vahtimassa mua, joten elintavat on epäterveelliset eikä itsekuria kuulu eikä näy.

 

Asunnon suhteen odotan ihmettä ja samoin työn suhteen. Joku vaan tulee tarjoomaan täydellisen kodin täydelliseltä paikalta täydellisellä hinnalla ja joku toinen tarjoaa mulle just sopivia töitä juuri sen täydellisen kodin läheltä, eikä mun tarvi muutaku sanoa "Onpa täydellistä! Tottakai!" ja kumpikin osapuoli on täydellisen tyytyväinen lopputulokseen.

 

 

Sen jälkeen kun olin meinannut hukkua, vettä oli yhä keuhkoissa enkä siksi päässyt liikkumaan juuri minnekään. Olo oli kuin 90-vuotiaalla. Tapahtumapaikkana siskoni koti Englannissa. 

 

Seuraava päivä eilisestä, kotipäivä toisen kodissa

 

Jaaha, minulla on suunnitelma tälle päivälle. Olen suunnitelmallinen tyttö. Aion kävellä mäkeä ylös ja kääntyä oikealle. Eilen menin vasemmalle, tänään oikealle. Eikö ole hurjaa! Aion myös kävellä 300 metriä yhteen suuntaan eilisen 200m sijaan. Minähän en ole mikä tahansa tyttö! Enkä eilisen teeren poika. Olen NUORI nainen, joka näyttää nuoremmalta kuin onkaan. 27v.on sopiva ikä, kaikkeen.

 

En aio pelkästään ulkoilla 600 metriä. Aion sitä ennen suoristaa hiukseni, mikäli P:llä (siskoni) yhä on suoristusrauta. Lisäksi aion meikata!! Joidenkin mielestä ei kannata laittautua 600 metrin ulkoilun takia, minäkin olin ennen sitä mieltä. En ole enää! Jos 600 metrin ulkoilu on päivän huipputapahtuma, niin tottavie sitä varten on tällättävä itsensä kauniiksi! Muutenkin kuvastimeen katsoessa on mukavampi nähdä ihminen, joka pitää huolta itsestänsä kuin joka näyttää suoraan katuojasta nostetulta. Voin sanoa 27-vuotiaalle peilikuvalleni hymyillen "Oi A-R, sinä olet hurmaava!" ja peilin A-R hymyilee takaisin. Minulla ei ole juurikaan seuraa, joten miksei puhua peilin A-R:lle? Hän ymmärtää aina ja kuuntelee jokaisen sanan. Hän on myös hyvin myötätuntoinen. Jos minä itken, hänkin itkee. Ei syyllistävästi vaan lohduttavasti.

 

Minulla on kolmaskin suunnitelma tälle päivälle. Eilen unohdin enkä olisi pystynytkään lihaskivun vuoksi, mutta tänään lihakset ovat vähemmän kipeät. Ei 10 päivän treeniputken vaan 1 tavallisen jumpan jäljiltä kipeät. (siis jumppa ennen melkein hukkumista) Ihanaa! Sitä voi suorastaan juhlia! Mutta se suunnitelma... Mä aion muokata mun kaktusmekkoa! (ostin Marokossa ollessani kaktuksesta tehdyn mekon) Suunnittelen ja teen siitä kauniin!

 

Mitä muuta iloa kotona pakkoistuvalle keuhkopotilaalle voi olla itsestänsä muutakuin pyrkiä kauneuteen? Liikkuminen rajoitettu, ihmisiä ei voi naurattaa, kun ympärillä ei ole ketään, jolla olisi aikaa ja kiinnostusta samaan aikaan. Puhelu maksaa toivottoman paljon, ainoa kone on J:n (siskon 19v.poika) ja se käyttää sitä 24/7. Ei siis netissäsurffailuakaan. Ei edes virtuaalimaailmassa kommunikointiakaan! Mitä jää jäljelle? Kauneus! Minä voin olla kaunis, vaikka kaikkein kaunein! Varsinkaan, kun täällä käy niin harvoin toisia naisia. Maailman kaunein ja tyylikkäin nainen! Käytäntö on sitten toinen juttu, mutta aion ainakin yrittää tai vähintäänkin haaveilen. Minulla on siis haave, unelma!! Jos se toteutuu, niin minulla ei ole haaveita. Silloin olen pelkästään surullinen. Joskus on mukava olla surullinen. Joskus kyyneleet vievät painon pois sydämeltä, mutta liika on liikaa surussakin. Välillä on oltava iloinen, sekin kuuluu elämään. Iloisuus siis. Ainakin joidenkin ihmisten elämään. Minunkin elämääni tulee Ilo välillä käymään. Hän ei viihdy koskaan liian pitkään. Ehkä hän käy säälistä kylässä. Samapa se, ilon hän tuo mukanaan jokatapauksessa.

 

U.(entinen kämppis) sanoi, ettei minulla ole tunteita (huom.rakkaus ei ole kuulemma tunne), koska tunnekeskukseni on avoin. Minä tunnen vain toisten tunteita ja yksin ollessa toisten tunteiden muistoja. Näin asia varmasti on. Kun Ilo tulee kylään, tunnen aina ilon tunteita. Kun taas Suru tulee kylään (hän pitää seurastani), tunnen surun tunteita. Rakkaus ei käy koskaan kylässä, joten se ei ole tunne. Olen monta kertaa luullut tuntevani Rakkauden, mutta mielikuvani Rakkaudesta on tainnut saada liikaa vaikutteita Hollywood-leffoista samoin kuin käsitykseni parisuhteesta. Ainakin olen tiedostanut ongelman, vaikka en asialle osaakaan tehdä mitään.

 

Minulla ei ole tyylitajua. Ei ole. Minulla on kaikki tyylit. Tätä tyyliä kirjoittaa kutsun A-L Härkönen tyyliksi. Inspiroidun kirjoista tai tarkemmin sanottuna eräiden kirjailijoiden kirjoitukset inspiroivat minua silloin tällöin ja välillä erittäin runsaasti. (Elämä M:n (silloinen kumppanini) kanssa on opettanut minut täsmälliseksi ilmaisuissani, jotka voidaan ymmärtää muuten täysin väärin.)