Paljon esillä ollut aihe, josta kuitenkaan itse riippuvaiset ja heidän läheisensä puhuvat vähän, koska se on häpeällistä.

 

Kirjoitan näkökulmani päihderiippuvaisia viereltä seuranneena, kumppanin ja ystävän näkökulmasta. Kirjoitan alkuvaiheen päihderiippuvuudesta, en viimeiset 30 vuotta ryypänneestä piritorin spurgusta.

 

Riippuvuuden kohteella ei oikeastaan ole väliä, se voi olla mikä vain. Päihde, työ, raha, shoppailu, pelaaminen, mikä vain. Riippuvuuden voi piilottaa melko pitkään, etenkin jos kyseessä on "vaaraton" riippuvuus, kuten työnteko tai "hallinnassa" oleva päihdeongelma ts.henkilö pystyy käymään töissä ja hoitamaan arkiasiat.

 

Mielestäni lähtökohta riippuvuuksiin on väärä. Riippuvuuksien, ainakin päihderiippuvuuden, katsotaan olevan ongelmien pakenemista. Ettei henkilö kestä kohdata todellisuutta. Ei se niin ole. Ei siinä paeta mitään. Addiktiosta saadaan iloa. Sen etiketissä lukee "nopea ilo" ja "heti mukavaa". Se ei ole rangaistuskepin ja epämukavan elämän välttelyä (no on se sitäkin) vaan palkinnon saamista tekemättä työtä palkinnon eteen. Siksi se koukuttaa. Ei toleranssin kasvun takia. Toleranssin saa nopeasti laskettua olemalla hetken ilman. Ei, koukku on ilossa. Ylimääräinen karkkipäivä viikossa. Lapsen unelma ja aikuisen salainen unelma, jokapäivä karkkipäivä!

 

Toki myöhemmin, vuosien jälkeen siitä on kadonnut karkkipäivän maku, mutta siinä vaiheessa kyseessä on tottumus. Rutiini, jonka muuttamiseksi ei jaksa nähdä vaivaa. Pitäisi vaihtaa koko minuus. Löytää uudet ystävät, muuttua vastuuntuntoiseksi, muuttaa tyyli. Ennen kaikkea pitäisi nähdä vaivaa ilman mitään takeita, että se muuttaisi elämää jollakin tavoin paremmaksi.

 

Riippuvuuden tunnistaa tai ainakin minä tunnistan katseesta, ilmeestä ja olemuksesta. Olen nähnyt sen monta kertaa. Kun on tiedossa ilmaista tai halpaa päihdettä, syttyy silmiin Katse, joka ylittää muut asiat. Jos katseen sanoittaisi, se kertoisi: "Jee! En malta odottaa! Kivaakivaakivaa!" Se Katse ylittää muut asiat, läheiset ihmiset, järkevyyden. Se on intoa puhtaimmillaan. Tätä katsetta seuraa kuitenkin heti toinen ilme, vetäytyminen ja syyllisyys. Pitää selittää itselleen, ettei se oikeastaan olekaan niin kivaa, ettei se oikeasti ole niin tärkeää. Että sen voisi hyvin jättää väliinkin. Jos joku kuitenkin pyytäisi riippuvaista jonnekin muualle, hän ehkä hyväksyisi kutsun, mutta pettymystä äänessään, todistaakseen itselleen ja muille, että kyseessä ei ole riippuvuus. Hän saattaa myös perustella päihteen luo menon jollain toisella syyllä "haluan nähdä häntä pitkästä aikaa", "tekee mieli tanssia", "olen ollut kotona niin paljon, että on hyvä vähän tuulettua", "rentoudun vähän, kun on ollut niin raskasta" tms. Ihminen on uskomattoman mielikuvituksekas itsepetoksen ollessa kyseessä.

 

Se, että otetaan addiktion kohde pois, on kuin lapselta lelun ryöstäisi. Lapsi ei voi enää leikkiä. Lapsi on kuitenkin lapsi, parkuu jonkin aikaa, mutta surusta toivuttuaan keksii pian toisen lelun. On tietenkin mielekästä ottaa lapselta vaarallinen leikkikalu pois, mutta useimmat vanhemmat antavat tilalle toisen yhtä kivan, mutta vaarattoman lelun pitääkseen lapsen hyvällä tuulella. Aina ei heti ensimmäinen lelu kelpaa, vaan pitää yrittää toista ja kolmatta, mutta vastaan tulee aina lelu, joka on lapselle mieluinen.

 

Lapset ja aikuiset eivät tietyiltä osin eroa kovinkaan paljon toisistaan. Mielestäni päihdeongelmaiselta ei voi ottaa isoa elämää hallitsevaa nopeaa iloa pois ilman, että antaa jotain tilalle.

 

Ehkä juuri siksi niin monet päihdeongelmaiset kääntyvät uskoon. Uskonto on eräänlainen korvaushoito. Siinä saa tilalle valmiin paketin: tervetulleen olon, turvallisuuden tunteen, rakastavan ja armollisen Jumalan, kokoontumisia, tapahtumia, musiikkia, mielekkyyttä elämään. Se, että uskonnoissa on usein haittapuolina ankaruus ja mustavalkoinen maailmankuva, on pientä verrattuna, mitä kaikkea siltä saa. Se on nopea Iso Ilo! Parempi lelu kuin entinen.

 

Mutta kaikki eivät käänny uskoon. Kaikki eivät voi ummistaa silmiään uskontojen epäloogisuudelta ja haittapuolilta. Jotain muuta pitäisi tarjota tilalle. Jotain yhtä kivaa. Joillekin se on lemmikki, joillekin se on lapsi, joillekin työ, joillekin harrastus. Jokatapauksessa se on jotain, joka hallitsee isoa osaa elämää – koska riippuvuuskin hallitsee isoa osaa elämää.

 

Riippuvuuden poistamiseksi ei riitä, että henkilö tajuaa tilanteen ja syyt, mitkä ovat johtaneet siihen. Kyllä he tietävät. Eivät addiktoituneet henkilöt ole tyhmiä. He tietävät, mitä tekevät itselleen ja samalla läheisilleen. Eikä addiktio lopu poistamalla riippuvuuden kohde, koska riippuvuus on sisällä, ei ulkona.

 

Lapsi tyhjässä huoneessa ilman leluja ja leikkikavereita on onneton. Vaikka lapsi olisi jo sen ikäinen, että ymmärtäisi, että lelut, joilla hän leikki, olivat vaarallisia, ei estä lasta haluamasta niitä takaisin. Vaikka lapsi ymmärtäisi, että leikkikaverit, joiden kanssa hän leikki, olivat hänelle huonoa seuraa, hän kaipaisi niitä silti. Koska nekin riskeineen päivineen, ovat parempia kuin pelkkä tyhjyys.

 

Ahdistuslääkkeet voivat tehdä olosta siedettävämpää, mutta ne eivät ole onnellisuuspillereitä. Ne saavat aivot muovautuvaiseen tilaan (=odottamaan, että niille opetettaisiin uudet paremmat reitit) ja ne parantavat mielihyvähormonien toimivuutta, mutta eivät ne anna iloa. Eikä terapiakaan ole kokonaisvaltainen ilonlähde. Terapialla saa asiat oikeisiin mittakaavoihin, ymmärtää syitä ja seurauksia, se ilahduttaa. Terapiasta saa motivaatiota kokeilla uusia asioita, se ilahduttaa. Terapiasta saa kokemuksen, miltä tuntuu, kun toinen kuuntelee, ymmärtää ja hyväksyy, silloinkin kun tuntuu pahalta. Se ilahduttaa. Mutta vaikka saa nämä kaikki eväät, se ei vielä takaa, että sisällä oleva tyhjyys täyttyisi. Että elämä tuntuisi elämältä, eikä pelkältä olemassa olemiselta.

 

En väitä, että teoriani olisi oikea, mutta muutaman eri ihmisen lievää tai vähemmän lievää päihdeongelmaa vierestä seuranneena tilanne näyttää tuolta. En ole tosin heiltä itseltään kysynyt teoriani paikkansa pitävyydestä. Ei ole mielekästäkään kysyä, koska heillä ei omasta mielestään ole joko lainkaan ongelmaa tai se on korkeintaan hyvin lievä.

 

Koska asiat eivät mielestäni muutu, ellei niistä voi puhua, sananen myös läheisen eli minun tuntemuksista:

 

On eri tuntu "juhlia" (=osallistua päihteelliseen tapahtumaan) ihmisen kanssa, joka on riippuvainen kuin joka ei ole riippuvainen. On surullista katsoa riippuvaista vierestä. Tavallaan ymmärtää, mutta ei kuitenkaan ymmärrä. Se on myös raastavaa siksi, että alkaa miettiä "ottaako tämä ihmissuhde enemmän kuin antaa? lähdenkö vai jäänkö?"

Jos toisella ei ole päihdeongelmaa, on juhlissa helppo riehua ja rillutella, heittäytyä ja pitää hauskaa. Se tuntuu hetken huumalta, siltä miltä sen kuuluukin.

 

Inhoan sitä addiktoituneen innostunutta ja riemastunutta katsetta, ilmettä ja olemusta. Ennen taistelin vastaan, motkotin ja syyllistin, toinen ymmärsi, mutta se ei muuttanut mitään. Edellisessä pitkässä seurutelusuhteessa totesin, että on täysin turha yrittää muuttaa toista eikä valittaminen ja syyllistäminen edesauta muuta kuin poistaa hetkeksi oman pahan olon ja korkeintaan saa toisen hetkeksi tsemppaamaan. Totesin sen jälkeen myös, että ei kiitos päihdeongelmaisen kanssa parisuhdetta enää ikinä. Vaikka kumppani hoiti kunnolla arjen; kävi töissä, teki kotitöitä, ei "ördännyt" ja osasi säästää rahaa, niin ongelma oli ongelma. Se söi minua sisältä. Kyllästyin pettymyksiin ja lupauksiin, joita ei pidetty. Kyllästyin siihen, että päihteellä oli paikka hänen sydämessään. Paikka, joka ylitti muiden ihmisten, ei pelkästään minun, huomioonottamisen ja kunnioittamisen. Päihde oli salarakas. Eikä salarakkaasta luovuta noin vain, juuri siksi, että se on rakas. Hän yritti sovittaa salarakkaan ja minut elämäänsä, eikä se toimi niin. Kahden eri palapelin palaset eivät sovi yhteen. Juttu olisi kenties toiminut, jos minullakin olisi ollut päihde salarakkaana, mutta ei ole eikä ollut. Koska toinen ei ollut valmis luopumaan salarakkaastaan enkä minä halua itselleni päihderiippuvuutta, ei vaihtoehdoksi jäänyt muutakuin lähteä eri suuntiin. Toki muitakin syitä eroon oli, mutta päihde näytteli suurta roolia.

 

Ystävyyssuhde päihdeongelmaisen kanssa päättyi. Siitä on jo vuosia. Ei riitoihin vaan siihen, että hän yksinkertaisesti lipui pois luotani kauemmas ja kauemmas, kunnes hänestä ei enää kuulunut mitään. Vuosien päästä löysin hänet uudestaan, vahingossa, hän oli paremmassa (joskaan ei hyvässä) kunnossa, meillä oli kivaa, mutta ilmeisesti hän upposi suohon uudestaan, koska hän ei enää vastaa viesteihin? Tai kuoli pois?

 

Enää en suostu seurustelemaan päihderiippuvaisen kanssa, mutta olen kuitenkin todennut, että kaikki ihmissuhteet, oli kyse ystävyyssuhteesta tai rakkaussuhteesta, on hyvä rakentaa pohjalle "niin kauan kuin suhde tuo enemmän hyvinvointia kuin pahoinvointia, niin kauan siinä kannattaa olla", vaikka se kestäisi vain hetken.